Huomenna se alkaa. Viimeiset päivät siviilissä ovat huvenneet hetkessä ja palvelukseen astumisen hetki on aivan ovella. Jostain kumman syystä olisin luullut jännittäväni tätä enemmän, mutta tähän asti ainoa sydämen tykytyksiä aiheuttanut asia oli hiuspehkon radikaali harvennus. Eli suht vähällä ollaan selvitty. Toivottavasti myös itse palvelus sujahtaisi ohi yhtä nopeasti kuin nämä sitä edeltävät kuukaudet.

Toisaalta toivoisin pientä jarrua tälle ajalle. Koko lukio aika tuntui ylioppilasjuhlissa menneen kuin pikakelauksena, ja perjantaina pamahti postiluukusta kirje: ”Onnittelut, teidät on valittu Teknilliseen korkeakouluun…” Valinta napsahti vielä juuri sille toivomalleni linjalle, joten suunnitelmat seuraavalle kuudelle vuodelle on alustavasti lyöty lukkoon. Maalaispoika lähtee kaupunkiin!

Töissä kävi viimeisinä päivinä paljon lapsiperheitä asiakkaina. Valveutuneet vanhemmat opettivat usein lapsiaan asioimaan kaupassa: ”Laitappas ne tavarat siihen hihnalla… noin ja nyt annat sitten nämä rahat sedälle!” Aina tuon viimeisen sanan kohdalla teki mieli katsoa peiliin – onko sitä ikää tosiaan tullut sitten aamusta kymmenen vuotta lisää? Setä, sellainen ikäloppu…?

Ylioppilasjuhlissa juhlapuhujana ollut 40-vuoden takainen ylioppilas ”setä” sanoi mielestäni tähän sopivasti:
”Teistä ylioppilaista tuntuu, että sieltä penkeiltä tänne puhujan korokkeelle olisi pitkä matka, mutta minusta taas tuntuu että täältä korokkeelta sinne penkeille on vain lyhyt harppaus.”

-Niko

En tiedä, kuinka moni tämän blogin lukijoista on vanhempi (tarkoitan siis äiti tai isä). Olettaisin kuitenkin, että joukossa on myös vanhempia, joiden jälkikasvu on hurahtanut johonkin Japanihössötykseen. Tilaston mukaan kuulemma joka kolmas suomalainen nuori on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista – enkä kyllä ihmettele. Puhuin alkukeväästä siitä, kuinka oma Japani-innostukseni oli pikkuhiljaa kasvanut – ja erottanut minut myös jostain. Koin muutoksen tähän tänä viikonloppuna.

Jostain syystä diggaan pitää omat juttuni omana tietonani ja tekemisinäni. Kun viikko tai pari sitten nuormpi siskoni päätti lähteä Helsingissä järjestettävään Animeconiin, minun täytyi lähteä mukaan. Suostuin pitkin hampain, mutta varauduin itkemään nähdessäni, kuinka lempisarjoistani tehtäisiin rajusti pilaa, ja idiootit kanssaihmiset tunkisivat pehmoleluja korviini J-Popin tykittäessä ällöpoppia suoraan aivokuoreen. Okei, äskeinen oli hiukan liioittelua. Mutta olin joka tapauksessa skeptinen.

Eilen minä ja kaksi pikkusiskoani sitten menimme Animeconiin. Jos olen joskus kokenut positiivisen yllätyksen, se ei ole ollut mitään tähän viikonloppuun verrattuna. Heti pihalla näin sadoittain lempihahmoikseen pukeutuneita ihmisiä, kyllä, niitä teinejä myös – mutta jotain oli toisin kuin vaikka perjantai-iltana Kampissa kävellessäni. Tunnelma oli aivan mielettömän avoin ja kiva. Yhtäkkiä en tuntenut oloani yhtään ulkopuoliseksi, vaan olin olin osa tätä innostunutta ja varauksetonta porukkaa. Silti omana itsenäni, massaan hukkumatta.

Olihan siellä tungosta ja kuuma, mutta uusi viuhka ja vesipullo (ja lyhyt hame, hehehe) auttoivat asiaan. Samoin kuin mahtavat siskoni, joiden seuran valitsen nykyään entistä useammin kuin kavereitteni. En voi sanoa tutustuneeni varsinaisesti uusiin ihmisiin, mutta halasin monta tuntematonta FREE HUGS-kyltin pitelijää ja otin rullan valokuvia pukukisaan osallistuvista cosplayereista. Kojuissakin juttelin myyjien kanssa ja tykkäsin kovasti pukukisastakin, sillä olin varautunut pahempaan.

Kotona hymyilin. Olin voittanut taas yhden ennakkoluuloni perinpohjaisesti. Ei yhteisöllisyys olekaan niin paha juttu, eikä Japanipöpitykseen kukaan kuole …vaikka olisikin tekoveressä uitettu. Tunsin olevani kotona pitkästä aikaa. Jos siis jonkun lukijan jälkikasvu (tai lukija itse!) on jumiutunut mangapokkarinsa taakse, suosittelen katsomaan maailmaa uusin silmin. Nähdään ensi vuoden Animeconissa!

Elisa

P.S. Lupaan itselleni, että olen tästä lähtien vielä avarakatseisempi.

P.P.S. Jos haluatte kysyä joistain Japanitermeistä, joita ette ymmärrä, vastaan mieluusti. Jos osaan. Hyvää kesänjatkoa!

Rehellisesti sanoen ajatus siirtymisestä työelämään ahdistaa minua. Vaikka minulla on mielessäni useita eri aloja, jotka kiinnostavat itseäni pelkään siltikin, että työtä olisi vaikeaa saada. En haluaisi joutua tekemään aivan valtavia kompromisseja mieluiseni alan ja alan, jolla on hyvät mahdollisuudet työllistyä väliltä. Kuten melkein kuka tahansa muukin, haluaisin tehdä mielekästä ja motivoivaa työtä.

Toisaalta huolestuttaa kuinka lehdistä saa aika ajoin lukea työpaikkakiusaamisesta ja yleisesti henkisestä pahoinvoinnista työpaikoilla. Joskus kuulostaa siltä, että ihmiset ovat valmiita käyttämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot hyväkseen yrittäessään edetä urallaan. En yksinkertaisesti halua juuttua johonkin toimistoon puukottamaan ihmisiä selkään ylennyksen toivossa. En ole erityisen kilpailuhenkinen ihminen ja tunnen, että ylitseni käveltäisiin luultavasti mennen tullen tietynlaisessa työympäristössä.

Joskus nuorempana muistan havainneeni ikäisteni keskuudessa kummalista realismia työelämän suhteen. Olen tavannut useammankin ihmisen, jotka ovat jo tähän ikään mennessä päättäneet tähdätä ammattiin, johon itseensä heillä ei ole mitään kiinnostusta, mutta jossa työllistymisen mahdollisuudet ovat todella korkeat. On vaikea käsittää, miten kenenkään ainoa kriteeri työn suhteen on mahdollisuus saada työtä, tuntuu kuin osa ihmisistä lähtisi jo valmiiksi liikkeelle siitä ajatuksesta, että mitään mielekästä työpaikkaa ei edes kannata tavoitella. Vaikka työelämä välillä pelottaa minuakin, ihan niin peloissani kieltäydyn kuitenkin olemasta.

En tietenkään tarkoita, että kaikkien olisi tarpeellista tai hyväkään elätellä unelmia työpaikasta, jossa jokainen työpäivä olisi yhtä juhlaa ja rahaa tulisi tilille jatkuvana virtana. Jos jonkun unelma-alalla on suuri työllistymisen mahdollisuus, niin sehän on tietenkin hieno asia. On kuitenkin mielestäni kummallista, että jotkut jo tämän ikäisenä ovat lakanneet unelmoimasta työstä, joka vastaisi edes jollakin tasolla heidän omia vahvuuksiaan tai kiinnostuksenkohteitaan. Toivottavasti kaikki nuoret jaksaisivat vielä unelmoida ja tehdä työtä haaveittensa eteen.

-Noora

Nyt taas, kun yhteishaku ja sen tulokset on ajankohtainen aihe, voisin kertoa pian lukion kakkosluokkalaisen näkökulmasta, mitä tunteita ja ajatuksia minussa heräsi. Jo aikaisemmin, ennen kesälomaa ajattelin, että on kamalaa, kun tulee uudet ekaluokkalaiset. Tavallaan pidin ekaluokkalaisena olemisesta. En pidä siitä, että kerkesin ensimmäisen vuoteni aikana tottua koulumme mahtavaan ilmapiiriin ja syksyllä se muuttuu enemmän tai vähemmän. Onneksi olen kuitenkin jo hieman kokeneempana kalliolaisena tavallaan niskan päällä. Toisaalta taas en tunne olevani niskan päällä, sillä koulumenestykseni on ollut toisarvoista. Etenkin, kun ottaa huomioon melko moitteettoman koulumenestykseni yläasteella. En ymmärrä, mistä moinen arvosanojen romahdus johtuu. Tavallaan sitä voisi selittää jotenkin niin, että lukiossa opittavat asiat ovat monimutkaisempia ja niitä on huomattavasti enemmän yhdellä kurssilla, kuin yläasteella. Toiseksi minulla on myös hienoinen alemmuudentunne, koska  tänä vuonna alin pistemäärä, jolla kouluumme pääsi oli 17. Täydet pisteet on siis 20. Itse sain aikoinani pisteitä 16,3 alimman pistemäärän oltua 15 pisteen luokkaa.

Kokonaisuudessaan olen (ainakin toistaiseksi) enemmän pessimistinen uusien opiskelijoiden vallatessa koulumme syksyllä. Tosin uskon tunnelmieni muuttuvan ennen pitkää. Luultavasti kesän mittaa varsinkin, jos onnistuu tapaamaan tulevia kalliolaisia.

-Miro

Erään edellisen merkinnän kommenteissa kysyttiin, miltä minusta tuntuu nyt kun olen opiskellut ensimmäisen vuoteni lukiossa, johon en alun perin hakenut ensimmäisenä vaihtoehtona. Vaikka se, etten päässyt aikanaan ykkösvaihtoehtooni, ei olekaan mikään tuskallinen tragedia, en voi sanoa, etten olisi ollut hieman pettynyt. Asiasta jossitteleminen tuntuu kuitenkin niin turhalta, ettei sitä ole tullut harrastettua laisinkaan. Viihdyn hyvin nykyisessä lukiossani, enkä oikeastaan sen paremmin halua kuin pystykään ajattelemaan, olisinko viihtynyt paremmin lukiossa johon hain alun perin.

Luulen, etten ole osannut hirveästi katkeroitua tästä lukioasiasta, koska en suuresti odottanut pääseväni sisään lukioon, johon hain. Opinto-ohjaajani ehdotti, että hakisin Kallioon kun asiaa piti yhdeksännellä luokalla alkaa ratkoa. En ollut aikaisemmin edes harkinnut sitä, mutta kun opinto-ohjaaja tuntui olevan niin varma asiastaan, innostuin yhtäkkiä Kalliosta hurjasti itsekin ja ennen pitkää olin tartuttanut saman innostuksen Miroon (joka siis myös kirjoittaa tässä blogissa), jonka kanssa kävin aikanaan samaa yläastetta. Menimme tutustumiskäynnille ja koulu vaikutti sen perusteella jonkinlaiselta unelmieni oppilaitokselta, joten asia oli sillä ratkaistu ja haimme molemmat Kallioon.

Kevään ja kesän aikana kerkesin vakuuttua, ettei minulla ollutkaan mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Minun harrastushistoriallani vaadittavat pistemäärät olivat oikeastaan utopistisen kaukana, enkä siis ollut hirveän yllättynyt etten päässyt Kallioon, vaikka optimistina olinkin elätellyt jotain epämääräistä toivoa sisäänpääsemisestä. Katkerimmalta olo tuntui ensimmäisen kouluviikon aikana silloisessa lukiossani, jossa kukaan ei tuntunut haluavan tutustua kehenkään. Tunnelma koulussa, johon silloin päädyin, oli suoraan sanottuna niin ahdistava ja sulkeutunut, että hain sieltä saman tien pois vain viikon koulunkäynnin jälkeen ajatellen, että alaspäin siitä ei ainakaan pääse. Myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että sekin opinahjo varmasti soveltuu parhaiten jollekin, mutta omaa koulunvaihtoani en tosiaankaan ole katunut.

Nykyinen kouluni tuntui ensimmäisen lukiokokemukseni täydelliseltä vastakohdalta. Kaikki koulut, joita olen kerinnyt elämäni aikana kunnolla käymään, ovat olleet omalla tavallaan hienoja paikkoja, niin tämäkin. Lukiossani on todella avoin ja rento ilmapiiri ja sinne on ollut mukavaa tulla joka aamu. Vaikka olen kaivannut välillä peruskoulusta tuttua jatkuvaa muutaman läheisen ystävän kanssa yhdessä nyhväämistä, on lukio tähän mennessä ollut kohtuullisen positiivinen ja ajatuksiani vastaava kokemus.

Omassa ryhmässäni ovat oppilaat tulleet ja menneet sen verran vinhaan, ettei laskuissa ole meinannut pysyä perässä. Koska viihdyn itse niin hyvin, en ole aina ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi lähteä tästä koulusta. Ehkä joku muu ajattelee samalla tavoin omasta lähtemisestäni edellisestä lukiostani. Lopulta asia taitaa olla niin, että jos tuntuu, että jokin muu paikka ei voi olla ainakaan huonompi kuin nykyinen, ei ole mitään syytä olla vaihtamatta. Vaikka joskus kyse on yrittämisestä, aina vikaa ei kannata lähteä etsimään itsestään.

-Noora

Ensimmäinen vuoteni lukiossa loppui yhtä nopsaan kuin se alkoikin. Itse asiassa, kesäloma hyppäsi vaivihkaa ja yllättäen suoraan naamalleni. En edes ehtinyt tajuta, ennen kuin makasin jo auton takapenkillä ja kuuntelin punkkia, lämmin viima piiskoen palaneita olkapäitäni. Nojasin taaksepäin ja ajattelin, miten yksinkertaiselta asiat nyt tuntuivat: edellisinä vuosina olen joutunut kipeästi eroamaan monista ihmisistä kesäloman alkaessa. Nyt näin ei ollut eikä ole. Ei suuria odotuksia uudesta koulusta tai kavereista, saati kesän matkoista. Ei pelkoa kaiken muuttumisesta. Asiat muuttuvat muutenkin, mutta nyt mitään mullistuksia ei ole näkyvissä etukäteen. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt pienen osan kontrollia elämästäni, kuin kaikki vain lilluisi vapaana ja sattuisi menemään miten sattuu. Vähän niin kuin eläisi kerrankin tässä hetkessä.

En halua tästä tunteesta eroon. Hyvää kesää!

Elisa

Ennen tätä vuoden viimeistä koulujaksoa en ole suoraan sanottuna tuntenut suurtakaan väsymystä. Ehkä juuri siksi viimeviikkojen mielettömään työntekoon on tuntunut menevän kaikki voimat, jotka ovat saatavilla olleet. Koeviikko, muutto ja toisen vuoden opiskelujen suunnittelu ovat välillä tuntuneet vievän yli sellaisten stressirajojen, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Alakuloon ei tosin ole kerinnyt vaipua, kun ajatukset eivät ole olleet sen paremmin täällä kuin tuollakaan.

Kukaan ei tunnu säästyneen viimeisten kouluviikkojen stressiltä, mutta silti minusta joskus on tuntunut, että se on iskenyt itseen pahimmin. Viimeistään kun on vääntänyt esseitä kolme yötä peräjälkeen silmät ristissä vain huomatakseen, että eihän niitä kukaan muu ajoissa palauta, iskee turhautuminen. Olen nukkunut lähinnä silmät auki bussissa ja jos olisin opinto-ohjaajani, olisin repinyt pelihousuni viimeistään, kun neljännen kerran halusin tulla puhumaan kurssivalinnoista. Onko sittenkin kyse siitä, että otan kaiken liian vakavasti?

Otan sitten asiat liian vakavasti vai en, totuus on, etten voi työskennellä yhtä tehokkaasti millään muulla tavalla. Olen hyvä irrottautumaan stressistä ja säilyttämään työn tason samana kaiken aikaa. Liiasta työstä märiseminen on lempiharrastukseni, mutta oikeasti stressi auttaa panostamaan, mitä en muuten juurikaan tee.

”Virtaukseen” heittäytyminen on helppoa kun tehtävät voi hoitaa pois alta pian pienissä osissa, mutta annas olla kun jotakin ei pystykään hoitamaan välittömästi. Tämän takia kurssivalintani ovat saaneet yöunen määrän minimiin ja stressimäärän maksimiin. Lopulta päätin, että siinä ne nyt yksinkertaisesti ovat. Kurssivalinnat ovat ne mitkä ovat ja jos ensi vuosi käy liian raskaaksi niin kolme vuotta venyy yhdellä puolivuotisella lisää. Niin tai näin, kun kesä tulee, en aio koskea kurssitarjottimeen edes pitkällä tikulla.

-Noora

Ps: Lupaan kirjoittaa seuraavaksi aiheista, joista on pyydetty kommenteissa tekstejä, joten toivottavasti jaksaisitte kommentoineet käydä aikanaan niitä lukemassa, vaikka kommenteistanne onkin jo pitkän aikaa.

Kävin juuri kaupungilla ostamassa vaatteita. Olen ollut melkeinpä aina ihan sinut kroppani kanssa, vaikka kauppojen peilit vääristävät näkyä ja kammottavat halogeenilamput saavat hiukset näyttämään hampulta. Mutta tällä kertaa minua alkoi ahdistaa sovituskopissa. Kokoni on viimeiset kolme vuotta siinä 36/M ja kengänkoko alle 40. Mutta nyt soviitaessani vaatteita jouduin karjumaan kopista: “Sisko! Tuo se XL-koko! Nää ei mahdu!”

Olen kyllä huomannut eron viime viikkojen aikana, mutta vasta nyt se iski silmille. Juttelin äidin kanssa, miten en enää mahdu vaatteisiini, takki kiristää hartioista ja vetskarit menevät rikki housuista. En ole lihonut vatsan seudulta enkä omasta mielestäni muualtakaan, mutta jotain tässä oli. Niinpä, äiti vastasi; “Olet treenannut koko talven – syystäkin muutamassa kuukaudessa kehittynyt lihaksisto näkyy tällä tavoin.”

Jahas. Välttääkseni lihomista ja pysyäkseni tietty kunnossa olen vain kasvanut lisää. Kenkkua, että kun olen tottunut tiettyihin vaatekokoihin, joudun ottamaan jonkun lihaslisän mukaan laskelmiin. Lisäksi käytän perheen toiseksi isoimpia kenkiä ja olen kaikista pisin! Eikö tällaiset muutokset käydä läpi siinä 12-15 -vuotiaina? Minähän olen kohta 17 mutta joudun silti ajattelemaan jotain kasvunvaraa… 

Kavereiden ulkonäköpaineet ja massiivinen laihdutusrumba on minulle jo helpompi tajuta kuin tämä systeemi. Kai se sitten on vain normaalia kaikenikäisille, että keho muuttuu ja bla bla blaa. Ehkä ostan vain isompia vaatteita jatkossa ja jatkan treenaamista kuten ennenkin. Tätähän minä kai halusinkin: konkreettisen todisteen siitä, että kunnon nostaminen on toiminut. Uuden muutoksen näkee sitten kun seuraavista housuista pamahtaa vetskari pellolle.

Elisa

Ensimmäisen lukiovuoden viimeiset puristukset, rutistukset ja turistukset ovat käynnissä. Työtä tuntuu tulvivan sisään ovista ja ikkunoista, mutta mikään ei voi latistaa kevättunnelmiani. Tällä hetkellä kello lähentelee puolta yhtätoista illalla ja jäljellä on vielä viisisataa sanaa runokansiosta, mutta silti tuntuu, että juuri nyt parasta maailmassa on ihan kaikki. Parasta on kaikki mennyt, jota minulla on ikävä, kaikki tuleva, jota osittain pelkään ja jopa tämä nykyisyys, johon olen vuoden aikana ehtinyt jotenkin asettua kodiksi.

En kuvitellut lukioon menemisen muuttavan minua mitenkään ja tuntuu, että olin oikeassa. Toisaalta suurimmat muutokset itsessään näkee joskus vasta ajan kanssa. Siltikin, olen edelleen sama on-off laihikseni kanssa kamppaileva pallero. Paras asia minussa on vieläkin huumorini, joka on edelleen sellainen piirre, jonka harva onnistuu houkuttelemaan minusta esille, vaikka en olekaan epäsosiaalinen. Seison edelleen jalat ristissä, rakastan avokadoja, vihaan pikkurahoja ja luen lehteni alkaen viimeisestä sivusta.

Parasta lukiossa on ollut se, miten tarkasti se on vastannut mielikuviani. Aikaisemmasta työmäärällä pelottelusta huolimatta totuus on, että ei lukioon kukaan kuole. Kyse on edelleen samasta kamppailusta oman sisäisen lusmun kanssa, johon koulunkäynti on aikaisemminkin tuntunut perustuvan. Lukio on juuri niin klikitön ja draamaton kuin odottaa saattoi. Opiskelu ja elämä yleensäkin tuntuvat vaihtaneen toiselle raiteelle, jota pitkin matkaaminen on tasaisessa yllätyksettömyydessään mukavaa. Keväisessä hilpeydessäni kaikki elämässäni tuntuu olevan pienimuotoisuudessaan hyvää.

-Noora