Helmikuu 6, 2010
Näitä 2-vuotiaalla riittää. Nuorimmainen otti eilen minua kädestä kiinni ja sanoi, äiti nyt lähdetään katsomaan sitä Hännisen Poiraa yläkeetaan. Ihmeissäni kysyin, että mitä ihmettä? Hän vastasi, että sitä hassua pikku setää, jolla on pullea masu ja viisket! Ahaa, kyse oli siis äidin suosikista eli Hercule Poirosta. Nimi vaan taipui lapsen suussa savolaisittain. Tästä lähtien kaikki meillä katsovat Hännisen Poiraa eikä Hercule Poirottia.
Aamulla neiti kysyi sängyssä minulta, että äiti onko kakka hyvaa? Pidettyäni pitkän selityksen siitä, että ei ole ja sitä EI saa missään nimessä syödä jne hän jatkoi entäs jos äiti sitä keittää ja laittaa keppua? Siinä sitten selitin, että ei ole – ei keitettynä eikä paistetuna eikä ketsupilla kun ei edes sinapillakaan!
Sanat ovat välillä kateissa ja asiat saavat uusia nimiä! Eilisessä opetusharjoittelussa oli opiskelijoita, joiden hämmästyttävän huonoa – siis lähes olematonta – englannin kielen taitoa ihmettelin suuresti. Ranskattaret hädin tuskin saivat nimensä englanniksi sanottua, opeta siinä sitten markkinointia! Onneksi muun ryhmän kielitaito oli huomattavasti parempi. Kolmen tunnin sessio oli kaikin puolin antoisa – keskusteluakin syntyi vaikka sen aikaan saaminen oli välillä sellaisen kivireen vetämistä, mutta syntyi loppujen lopuksi kuitenkin. Tämmöisessä parin kymmenen hengen ryhmä ei avaudu heti niin helposti kuin alle 10 hengen ryhmä. Sanat ja ääni ovat opettajan työvälineet. Ilman niitä (kun en viittomiakaan osaa), ei työtä pysty tekemään. Pitänee ensi viikon – ja viimeisille opetusharjoittelu - tunneille miettiä uusia keinoja asioiden selittämiseksi, jos sanat eivät riitä. Kunhan vaan ei mene senat sakaisin minullakin!
Aihe: työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Helmikuu 4, 2010
odottivat pöydällä kotiin tullessani. Välillä tuntuu kuin mikään ei olisi liikahtanut mihinkään vaikka olisin useamman päivän poissa – ei kuihtuneet kukat eikä puhtaat tai likaiset sukat. Ainoa mikä näyttäisi liikkuvan on maitopurkit – niitä tuntuu tulevan ja menevän minun poissaollessani. Ja ne näyttää myös lähtevän tyhjinä tästä huushollista.
Olo on tänään todellakin kuin juuri poisheittämilläni tulppaaneilla. Eilinen lähes kolmen tunnin lenkki ja sen päälle saatu sikainfluessapiikki ovat tehtävänsä hoitaneet. Tarkoitus oli hiihtää vain lyhyt ja nopea kierros, mutta keli olikin niin kertakaikkisen nihkeä ja luistamaton että normaaliin reilun tunnin lenkkin meni kaksinkertainen aika. Naapurin kanssa olemme tässä kyllä mestareita – lenkkien pidentämisessä nimittäin. Taitaa jo kotijoukot tietää, että kovin nopeasti eivät takaisin tule. Pari kertaa on onnistuttu eksymäänkin ihan kunnolla. Pääasia on tietysti se, että kunto kasvaa ja saa raikasta ulkoilmaa! Sitä suurperheen äiti tarvitsee jaksaakseen ja selvitäkseen normaalista arjesta.
Huomenna onkin sitten toiseksi viimeinen opetusharjoittelukerta ja kyllä hirvittää. Tällä nuutuneella ololla ei kovin sykähdyttäviä performansseja edessä pidetä. Oikein hirvittää, jos käykin kuten meidän hiihtolenkille – tahmoo tahmoo ja kestää kestää. Toivottavasti ei! Pitää vaan toivoa, että yön jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä ja tunti rullaa kuin vettä vaan! Valmistauduttu on ja kunnolla. Kalvot ja tehtävät valmistuivat juuri. Nyt vaan pitäisi puhjeta täyteen kukkaan että vertaisohjaajat olisivat edes armollisia ja opiskelijat saisivat mukavan ja onnistuneen oppimiskokemuksen!
Aihe: työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tammikuu 30, 2010
Miks me kaikki ollaan lintuja – kysymyksen lisäksi tämä on toinen kysymys, jota lapset jossakin vaiheessa kasvua pohtivat. Muistan kaksosista herran pohtineen tätä ensimmäisen ja toisen päiväkerhotalven aikana monen monta kertaa. Ilmeisesti johtui siitä, että en osannut antaa tyydyttävää vastausta. Hänen mielestään Jeesus oli joka taulussa, minkä olin näyttänyt eri näköinen – eihän silloin voi suinkaan olla kyse samasta henkilöstä vai voiko? Olimme sitten lasten kastepapin ja meidän vihkipapin syntymäpäivillä, siellä pikkumies kyseli taas kerran asiaa monen monituista kertaa. Kunnes Heikki-pappi otti kaimaansa kädestä ja vei katsomaan hänen itsensä maalaamaa taulua, joka kuvasi Jeesusta. Sen jälkeen pikkumies rauhoittui ja hänen mielessään kuva Jeesuksesta kirkastui.
Hassua miten asiat sitten selviävät – kun vaan osaa ne selvittää lasta tyydyttävästi. Tätä pohdin tänään. Opetusharjoitteluni kaksi viimeistä opetuskertaa lähestyvät ja on mietittävä mistä kulmasta niihin tulee. On ainakin yritettävä löytää se kulma, josta opiskelija asian näkee. Se ei todellakaan aina ole se kulma, josta minä asiaa katson. Asettuminen toisen asemaan tai tilanteesee on välillä vaikeaa – erityisen vaikeaa, jos ei tiedä mistä kulmasta toinen sitä katsoo. Tässäpä ehkä on toisaalta opetustyön jänittävyys. Voit suunnitella niin tai näin mutta päätyä kuitenkin tekemään ihan väärinpäin!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tammikuu 22, 2010
Viikonloppu on taas aluillaan. Täällä maalla on meillä tapana käydä kaupassa vain perjantaina. Viikonloppuna ellei ole pakko emme liikahda mihinkään – ainakaan kirkonkylälle. Kauppaan on matkaa 12 km – eikä ihan yhden asian takia kehtaa lähteä. Perjantain ostokset ovatkin aikamoiset – kantojuhdaksi tuntee itsensä kaupan kassan jälkeen.
Arvatkaapas miten paljon tarvitsee kantaa pelkästään maitoa ja piimää, että maanantaihin pärjää kaksi aikuista ja viisi lasta? Maitoa 15 litraa ja piimää 3 – aikamoisia maitovasikoita ollaan! Siihen päälle pari litraa jogurttia, leivät, juustot, leikkeleet, vihannekset, hedelmät, makaronit jne. Välillä tuntuu, että kädet katkeaa maito- ja piimämäärän kanssa. Useasti olen miettinyt, että mikähän on ostosten määrä viiden vuoden päästä, kun pikkutytötkin ovat vähän isompia ja kolme lasta murrosiässä. Siihen tulokseen olen tullut, että ruokamäärä ei ainakaan vähene! Tänään onneksi mies hoiti lasten kanssa ostokset. Jääkaappi on nyt sitten täyteen sullottu. Olo on kuin hamstereilla. Voidaan ihan rauhassa täällä pakkasta pitää ja nauttia!
Tällä viikolla oli opiskelujen lähipäivät ja aivotkin on nyt ihan täynnä. En tiedä miksi? Ehkä se johtuu siitä, että opinnot ovat hyvässä vaiheessa ja se määrä tietoa, mikä on tullut hankittua, kuormittaa!
Erilaisista oppijoista oli mielenkiintoisia luentoja – tosin minulle nousi kyllä vähänverenpainekin! Jotenkin tuli sellainen olo, että erityinen on erityistä eikä oikeutettu tasa-arvoiseen opiskelumahdollisuuteen kuin ns. normaaleilla. Johtunee tietysti siitä, että mulla on tuntosarvet niin herkällä säädöllä näiden erityislasten/nuorten/ihmisten osalta. Pojan kautta on tullut minusta erityisten puolustaja ja puolesta puhuja – erityisillä pitää olla samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muillakin! Juuri olin perehtynyt opettajan toimintaympäristössä lakeihin, missä määritellään nämä asiat, ja sitten eteen tulee henkilö, jonka puheesta saa toisenlaisen käsityksen… Ei hyvä yhtälö – ei!
Viikonloppu menee tietomäärää sulatellessa ja kaappeja tyhjentäessä. Tosin tietomäärän sulattelu saattaa viedä huomattavasti pidempään – useammankin jääkaapin tyhjennyksen. Totesin juuri, että on tullut urakoitua 3/4 osaa opinnoista syksyn ja talven aikana. Kunhan aivoissa löytyy tilaa, niin on pohdittava mitä seuraavaksi – opiskelemaan siis?
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, maaseutu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Tammikuu 20, 2010
Kaksoset – 9 vuotiaat – ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä ihan kaikilta ominaisuuksiltaan. Tyttö on vähän sinne päin -tyyppi kun taas poika on niin tarkka että paljon tarkempi ei juuri olla voi. Tytölle suurin ihanuus koulussa on kaverit. Pojalla taas tiedon jano on se, mikä tekee koulusta kivan. Myös taidoiltaan kaksoset ovat aivan erilaisia.
Muistan heidän olleessaan vauvoja, kuinka tyttö harjoitteli viikkoja kääntymistä. Ähisi, puhisi ja punnersi lattialla. Oli kooltaan pieni, mutta sinnikäs. Poika - isompi kooltaan – makasi lattialla selällään ympäristöä havainnoiden ja siskon touhuja ihmetellen. Tyttö kääntyikin sitten varhain ensimmäistä kertaa. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen kunnes lähes puolen vuoden iässä ykskaks vain kääntyi ilman minkään näköisiä harjoituksia. Sama oli kävelemisen opettelu. Tyttö käveli varhain ja harjoitteli puita pitkin sinnikäästi. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään noustakseen. Muistan kun oli kesäkuu kaksoset olivat noin kuukausi sitten täyttäneet vuoden. Olimme pihassa. Tyttö touhusi kävellen – poika maassa istuskellen. Näimme mummon lähestyvän pyörällä pihaa. Taas ykskaks yllättäin poika otti, nousi ja juoksi mummon luokse ilman sen kummempia harjoituksia.
Sen sijaan lukemiseen oppimisessa kävi juuri päinvastoin. Monta kertaa olimme pohtineet pojan eskarikypsyyttä, mutta hän kuitenkin aloitti eskarin ajallaan yhtä aikaa siskonsa kanssa. Eskaria oli pari viikkoa käyty, kun poika yksi aamu kirjoittaa minulle paperille sanan koira. Ajattelin, että onpas mies opetellut ulkoa sanan. Meni pari päivää, kun hän sanoo minulle, että äiti luettele sanoja niin minä kirjoitan. Ajattelin saavani siansaksaa, mutta enpä saanutkaan. Luettelin kymmenen sanaa ja hän oikeasti kirjoitti joka ikisen oikein paperille. Hän oli siis oppinut kirjoittamaan. No, ennen kuin oli käyty eskaria ensimmäinen kuukausi hän oppi lukemaan. Sisko sitten tuli perässä vähän ennen joulua. Opettaja monta kertaa naureskeli minulle sitä, kuinka olin ollut huolissani pojan eskarikypsyydestä…
Tässä ehkä onkin meidän kaksosten suurin ero. Tyttö on liikunnallinen, kätevä käsistään ja rakastaa piirtämistä. Poika on selkeästi lukutoukka, joka lukee ja lukee. Sen sijaan hän on aika kömpelö. Hän pitää liikunnasta, mutta ei ole niillä tunneilla suosittu, koska on selkeästi muita poikia huomattavasti kömpelömpi esim. pallon käsittelyssä. Tästä asiasta käymme jatkuvasti keskusteluja. Häntä harmittaa niin kovasti, kun kukaan ei esim. sählyssä hänelle syöttele. Hän niin mielellään pelaisi!
Erilaiset oppijat ovat suuri haaste jo peruskoulussa. Miten tukea heidän kasvua ja kehitystään, niin että kaikki pääsevät osallistumaan kaikkeen? Annetaanko kaikille mahdollisuus edes yrittää – kasvattaa taitojaan? Nyt lähden tästä opiskelujen pariin pohtimaan juuri näitä asioita – tosin ammatillisella puolella. Ihan varmasti nämä omatkin lapsoset siellä aina esiin nousevat. Niin samanlaisia mutta kuitenkin niin erilaisia!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tammikuu 15, 2010
Tänään kihisen ja kiehun raivosta! Vanhimman poikani – 12 vuotiaan pyörätuolimiehen – asiat ovat sellaisia, jotka saavat vereni kuohumaan ja kiukun nousemaan nollasta sataan alta aikayksikön. En voi kerta kaikkiaan ymmärtää sitä, miksi kaikki asiat aina kaatuvat päälle? Eikö siinä ole jo tarpeeksi, että me vanhemmat annamme hyvän huolenpidon, hoivan ja rakastamme lastamme? Sen lisäksi meidän on jaksettava taistella kerta kerran jälkeen aivan perusasioista – oikeudesta terveydenhuoltoon, terapioihin, ylipäätään oikeudesta elää kuten ns. normaalit. Mikseivät nämä asiat tule kuten ns. normaaleille – ilman taistelua, hermojen menetystä, miljoonia puhelinsoittoja, selityksiä, satoja lippulappuja?
Monta kertaa olen tätä asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että tämä on yhteiskunnan tapa kyykyttää ns. heikot yksilöt, jotka eivät jaksa pitää oikeuksistaan kiinni. Tottahan yhteiskunta säästää, kun vaikeasti vammaisen terapiat jää vaikka yhdeksi vuodeksi kokonaan pois. Välillä tuntuu kuin tämä raha olisi käsittelevän virkamiehen omasta pussista pois tai lisäisi sitä – niin vaikeata asiakaspalvelu välillä on! Lopputuloksen kannalta kuitenkin yhteiskunta säästä sitä enemmän mitä enemmän panostetaan ennakoivaan terveydenhuoltoon tai terapiaan. Ainakin oman poikani kohdalla hyvillä terapioilla olemme säästyneet monilta leikkauksilta – vielä toistaiseksi olemme välttyneet leikkauskierteestä! Varmasti niihin vielä joudumme ennemmin tai myöhemmin, mutta se on sitten sen ajan murhe.
Välillä tuntuu kuin olisin kotitalouskoneen lisäksi valituskone. Valitan ja soittelen erinäisiin instansseihin ja penään oikeuksia. Aina ensin saatuamme negatiivixen päätöksen lamaannun täysin ja ajattelen, että pitäkööt terapiansa tai mikä asia onkaan ollut kyseessä. Tuntuu siltä, että en kerta kaikkiaan jaksa alkaa taas tätä soittorumbaa. Yön yli nukuttuani olenkin aivan toista mieltä – tulta päin! Olen sisuuntunut ja päättänyt mennä vaikka metallin lävitse. Ja yhtä kertaa lukuun ottamatta se on aina kannattanut. Ennemmin tai myöhemmin on oikeus löytynyt ja positiivinen päätös kopsahtanut postilaatikkoon. Miksei sitä päätöstä voinut sitten saada kertaheitolla ilman valitusrumbaa? Varmaan vaan ihan siksi, että ei meillä olisi liian helppoa. Ajatelkaa jos senkin ajan olisi käyttänyt perheen tai lasten tai itsensä hyvinvointiin? Olisi ehkä tullut muutama tunti lisää elinaikaa sen sijaan että sitä menettää verenpaineen yllättävillä kuohahduksilla!
Oli miten oli JOKAINEN IHMINEN ON LAULUNARVOINEN!
Avainsanat: vammaisen oikeudet, vammaisuus
Aihe: cp-vamma, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Tammikuu 13, 2010
Nuorimmainen – pahnan pohjimmainen – neiti pippurinen jatkaa luontonsa kehittämistä. 2- vuotias osaa olla oikeasti todella huvittava välillä ja välillä niin raivostuttava että meinaan hajota liitoksistani. Sekunnissa hänen mielialansa muuttuu. Useimmiten syy löytyy sisaruksista tai minusta- yhdestä tai useammasta. Tänä aamuna 5-vuotias isosisko erehtyi ottamaan juuston ja voi sitä huutoa ja meteliä. Neiti pippurinen olisi halunnut sen itselleen ettei vaan sisko syö kaikkea! Hän sai siitä kevyesti aikaan useamman minuutin raivari/kiukkukohtauksen. Vain siitä syystä, että juuri avattu iso Oltermanni saattaa kokonaisuudessaan mennä isosiskon masuun. Kyllähän kilo juustoa nyt 5-vuotiaan vatsaan kevyesti uppoaa vai mitä?
Monta kertaa olen mielessäni miettinyt, että entäs jos olisi enemmän lapsia – kuudes, seitsemäs? Tuntuu nimittäin siltä, että mitä enemmän lapsia, sitä tomerampia ja itsenäisempiä ovat pienimmät. Tästä viidennestä ei ainakaan tarvitse olla huolissaan etteikö osaisi puoliaan pitää! Ei todellakaan. Kaverit ja muut saavat huutia. Neiti minä itse, neiti draamakuningatar osaa kyllä roolinsa. Jos ei asiat mene kuten hän tahtoo, niin hän heittäytyy rooliinsa. Tekemällä tekee itkua – jos ei kyynel irtoa niin ääni kyllä lähtee ja suu on auki kuin operetti tähdellä! Monta kertaa nauramme kippurassa häntä kuunnellessa. On hän vaan niin raivostuttavan huvittava! Ja hänkös vaan naurusta yltyy. Tosin sitten jäljestä päin istuu sylissä kuin lauhkea lammas ja kertoo useimmiten syyn kiukustumiseensa – Semma haluaa! Täytyy kyllä myöntää, että tytöllä on myös selitys ja puhelahjat kunnossa. Iltaisin on niin paljon asiaa, ettei tahdo ehtiä nukkumaan. Minä leijailen unen ja valveen rajamailla ja kuuntelen hänen selityksiään useimmiten päivän tapahtumista. Nyt on kyllä tullut mukaan myös mielikuvitus – aina ei voi olla ihan varma puhutaanko nyt totta vai tarua? Mutta joka tapauksessa juttua piisaa ja paljon. Jos tästä tytöstä ei tule draamakuningatarta niin ei sitten kenestäkään!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tammikuu 12, 2010
Luonto on ollut viime viikot kauneimmillaan. Pakkanen pukee puita, metsää, peltoja – suomalaista maalaismaisemaa! Kovillakin pakkasella siniset hetket ja vaaleanpunaiset auringon nousut ovat olleet niin mahtavan näköisiä, että sanoiksi ei osaa pukea. Ei myöskään tälläinen harrastelija kuvaajaa osaa tallentaa niitä filmille. Nämä luonnon lapset – omat viisi – ovat olleet niin rusoposkisia näillä pakkaskeleillä. Olemme kansaa, joka ulkoilee säällä kuin säällä muutoin kaatuu seinät tai hajoaa talo. Jos viisi lasta käyttää kaiken energiansa sisällä, niin jälki on sitten sen mukaista – ulkona täällä maalla on tilaa, missä juosta, riehua, huutaa, painia tai vaikka kaivaa lunta. Ja lapset ovatkin tänä talvena rakentaneet hienon lumimajan, jossa on pari huonetta. Siellä ja muissa ulkohommissa posket punoittavat ja mielet virkistyvät! Me olemme talvi-ihmisiä!
Opinnoissa olen päässyt taas askeleen eteenpäin. Olen vihdoinkin saanut laitettua kaikki valokuvani Picasaan ja osan Flickriin. Olen siis opiskellut kaksi uutta työkalua. Näistä työkaluista hyötyy koti, työ ja opinnotkin! Sekä hauskaa että hyödyllistä. Vaan kun vielä osaisi kuvata kauniita kuvia ja omistaisi kunnon kameran, niin sitten voisi muillekin kuviansa esitellä. Lapset rakastavat kuvia – katsovat niitä enemmän kuin mielellään. Kun on perheessä kolme tyttöä, jotka ovat niin samannäköisiä samanikäisinä, että jatkuvasti käydään kiistaa siitä kuka kuvassa on. Jokainen neideistä on varma, että se olen minä. Vaan äidinkin on välillä pakko tarkistaa päivämäärästä kuvassa olija. Samat vaatteet saman ikäisinä ja niin sama ulkonäkö, että itsekin hämääntyy. Pojat kyllä tunnistaa toisistaan – pyörätuolista ainakin. Ja ulkonäöstäkin kyllä. Pojat eivät ole samaan muottiin valettuja kuten meidän tytöt! Mutta kuten luonto näillä keleillä niin nämä omat armaatkin ovat kauniita kuin kuvat!
Aihe: kasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tammikuu 8, 2010
Lähes kolmen viikon loman jälkeen paluu arkeen on ollut aika rankka. Koko perheen elämän rytmi on lomalla ollut täysin arjesta poikkeava. Pikkutytöt ja pyörätuolimies ovat päiväunet ottaneet vasta kolmen maissa. Täytyy myöntää, että itsekin on tultu mentyä pikkuneitien viereen lähes joka päivä lomalla. Mikäs sen ihanampaa! Ei välttämättä nukuta yhtä kauan kuin neitejä, mutta kerrankin mahdollisuus hiljaisuudessa lukea kirjaa. Tulikin luettu kolme romaania lomalla. Nukkumaan on menty vasta ennen yhtätoista ja aamulla suurin osa meistä heräsi yhdeksän pintaan. Kaksosia lukuun ottamatta, joista herra heräsi aikaisin ja neiti saattoi nukkua yhteentoistakin. Kyllä teki loma meille kaikille hyvää!
Ei ollut ohjelmassa juuri mitään. Muutamia vieraita kävi piristämässä ettei ihan mökkihöperöiksi. Jouluaatto on perinteisesti päivä, jolloin ollaan molempien sukulaisten luona. Aamulla syödään jouluateria kaikkine herkkuineen, jälkiruoka puuroineen ja kahveineen miehen veljen anoppilassa, jossa ovat myös miehen äiti ja hänen veli perheineen. Sieltä kiiruhdamme minun vanhemmilleni, jossa on myös sisareni. Mummolassa sitten illalla syömme toisen jouluaterian ja sinne saapuu kauan odotettu joulupukki.
Sen jälkeen joulunpyhät olemme kotona – yleensä ihan vain oman perheen kesken. Niinä päivinä nautitaan vain yhdessä olosta ja rauhasta. Ne päivät, ovat ihania – niitä odottaa aina rankan syksyn jälkeen.
No, loma siis oli ja meni. Eilen koitti arki muilla paitsi pyörätuolimiehellä ja pikkuneideillä. Kaksoset piti repiä ylös seitsemältä ja mies laittoi heidät pakkasen selkään kävelemään pysäkille. Minä olin lähtenyt jo puoli kuusi ajamaan kohti juna-asemaa ehtiäkseni kymmeneksi Helsinkiin töihin. Niin hyvin kun tulikin lomalla nukuttua, niin kyllä piti vahtia kelloa viimeinen yö! Pyörätuolimiehen loma jatkuu vielä ensi maanantaihin.
Eikä arki aikaile tai jätä varaa hitaaseen käynnistymiseen. Saman tien tuntuu taas puskevan päälle kaikki työ-, koulu-, lasten harrastus yms. asiat. 400 km päästä olen taas säätänyt lasten menoja töiden säätämisen ohessa. No, tästä viikosta taas selvittiin – lyhyt viikko oli harjoitella. Ensi viikolla sitten toivottavasti mittarissa on ainakin 150, kun pyörätuolimieskin aloittaa taas kouluun. Täyttä höyryä eteenpäin!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus | 1 kommentti »
Tammikuu 4, 2010
9-vuotiaat kaksoset – tyttö ja poika – ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä. Tässä syksyllä tyttö kovasti touhotti ala-asteen diskoon lähtöä. Molemmat olivat menossa mummolle yöksi kyseisenä päivänä. Jätettyäni kaksoset mummolaan soitin perään, koska olin unohtanut sanoa, että tottakai poikakin voi diskoon lähteä, jos haluaa. Mummo tuumasi, että asiasta juuri puhuttiin ja poika oli sanonut, että ei voi lähteä, koska samaan aikaan tulee Pikku Kakkonen, jonka hän haluaa katsoa. Samaisesta Pikku Kakkosesta oltiin puhuttu pari viikkoa aikaisemmin, koska poika sanoi, että häntä toiset kiusaa, kun hän katsoo pikkusiskojen kanssa kyseistä ohjelmaa. Oli kuulema tullut asiasta puhetta ja toiset olivat tuumanneet, että on ihan vauvojen ohjelma. Meidän herra oli ilmoittanut, että ei se mikään vauvojen ohjelma ole – minun pikkusiskonikin alkoi sitä katsomaan vasta kaksi vuotiaana eikä vauvana! Niinpä hän tykkää pikkutyttöjen kanssa ohjelmaa katsoa.
Syyslomalla ostimme samaiselle herralle hienon punaisen Star Wars repun, jota hän oli katsellut. No, nyt jouluna kävi ilmi, että hänen on saatava uusi reppu – kuvioton reppu, koska kellään muulla kolmosen pojalla ei ole kuviollista reppua. Niin kovasti hän sanoi repusta tykkäävään, mutta ei voi sitä enää kouluun laittaa. Kaksossisko on aina mennyt valtavirran mukana – haluamatta erottua massasta. Sen sijaan herra on kyllä ollut pitkälti oma itsensä ilman mitään suurempia paineita toisilta, mutta nyt se taitaa hänellekin iskeä. Eikö lapset saa enää olla lapsia?
Hän on ainoa luokastaan soittoharrastava poika – haitari ja piano ovat hänen soittimiaan. Pianossa ei käy meidän kylälällä muita poikia kuin hän. Silti hän reippaasti omasta halustaan meni pianolaisten pikkujouluihin – vei nyyttikesteihin osansa ja kuunteli tyttöjen soitot. Odottelin kotona soittoa hakemaan kesken kaiken, mutta niinpä hän oli koko ajan siellä.
Oman tiensä kulkija – olenko minäkin sellainen? Sitä on tässä lomalla tullut pohdittua ja paljon. Sitä mitä minä isona teen – mitä minä isona haluan tehdä? Kuinka kauan on tarkoituksenmukaista harrastaa näin pitkää työmatkaa? Jaksaako sitä? Oma tieni on löydettävä – etsimistä on jatkettava! Viittoja on pystyssä jo paljon, mutta mikä on se suunta minne käännyn seuraavaksi?
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »