Viisi lasta, mies, opinnot ja työ

odottivat pöydällä kotiin tullessani. Välillä tuntuu kuin mikään ei olisi liikahtanut mihinkään vaikka olisin useamman päivän poissa – ei kuihtuneet kukat eikä puhtaat tai likaiset sukat. Ainoa mikä näyttäisi liikkuvan on maitopurkit – niitä tuntuu tulevan ja menevän minun poissaollessani. Ja ne näyttää myös lähtevän tyhjinä tästä huushollista.

Olo on tänään todellakin kuin juuri poisheittämilläni tulppaaneilla. Eilinen lähes kolmen tunnin lenkki ja sen päälle saatu sikainfluessapiikki ovat tehtävänsä hoitaneet. Tarkoitus oli hiihtää vain lyhyt ja nopea kierros, mutta keli olikin niin kertakaikkisen nihkeä ja luistamaton että normaaliin reilun tunnin lenkkin meni kaksinkertainen aika. Naapurin kanssa olemme tässä kyllä mestareita – lenkkien pidentämisessä nimittäin. Taitaa jo kotijoukot tietää, että kovin nopeasti eivät takaisin tule. Pari kertaa on onnistuttu eksymäänkin ihan kunnolla. Pääasia on tietysti se, että kunto kasvaa ja saa raikasta ulkoilmaa! Sitä suurperheen äiti tarvitsee jaksaakseen ja selvitäkseen normaalista arjesta.

Huomenna onkin sitten toiseksi viimeinen opetusharjoittelukerta ja kyllä hirvittää. Tällä nuutuneella ololla ei kovin sykähdyttäviä performansseja edessä pidetä. Oikein hirvittää, jos käykin kuten meidän hiihtolenkille – tahmoo tahmoo ja kestää kestää. Toivottavasti ei! Pitää vaan toivoa, että yön jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä ja tunti rullaa kuin vettä vaan! Valmistauduttu on ja kunnolla. Kalvot ja tehtävät valmistuivat juuri. Nyt vaan pitäisi puhjeta täyteen kukkaan että vertaisohjaajat olisivat edes armollisia ja opiskelijat saisivat mukavan ja onnistuneen oppimiskokemuksen!