Viisi lasta, mies, opinnot ja työ

Omituinen olotila – osaakohan sitä oikein edes olla? On tammi-helmikuu mennyt pitkälti töitä ja opintoja tehden. Viikonloppuisin ollut vähintään toinen päivä töitä – ellei molemmat. Kuusipäiväinen tuli tästäkin viikosta, mutta huomenna on vapaa-päivä! Ihanaa! Siispä tänä iltana ei tarvitse valmistella huomista eikä mennä mihinkään – saa ihan vaan olla. Mutta osaakohan sitä? On taas takana semmoinen putki, että pieni hengähdys tulee tarpeeseen.

Eilen tämän päiväistä esitystäni valmistellessani lapset tulivat häiriköimään ja minulla meinasi mennä hermo – pinna tai miksi sitä nyt kutsutaankin. Joka tapauksessa tuntui, että nyt ei riitä kädet eikä järki sekä lasten paimentamiseen että  esityksen kasaamiseen. Nuorimmainen – neiti 2-vuotta, jolla on erinomainen tilannetaju – ymmärsi heti äidin eleistä, että kohta äiti kiehuu. Siinä hän sitten alkoi minua silittämään ja sanoi, äiti älä helmostu – minä olen sinun kaveli! No, kuka sitä nyt niin mukavalle kaverille voi hermostua? Ei kukaan.

Tulipa siinä sitten huono omatunto – tälläkin viikolla kaikki illat olen joko valmistellut seuraavaa päivää tai ollut töissä. Välillä siis fyysisesti läsnä mutta henkisesti muualla. Miten sen lapsi voisi ymmärtää – ei mitenkään? Tänään ja huomenna ja ensi viikolla aion olla sekä henkisesti että fyysisesti läsnä.

Kyllä on mielessä pyörinyt, että tulikohan kahmaistua liian iso pala kerralla – opinnot kaiken tämän muun hässäkän päälle näin nopeasti? No, mitäpä sitä enää miettimään – tehty mikä tehty. Enkä kadu pätkääkään. Ehkä lyhyt ja intensiivinen rutistus parempi kuin piinata koko perhettä vuosisotalla. Tämän jälkeen sitä taas arvostaa vapaa-aikaa ihan toisella tavalla. ‘

Kuten tästä ehkä paistaa alkaa opintojen suhteen löysäily. Eilen oli viimeinen opetusharjoittelukerta, johon itse olen tyytyväinen. Onnistuin auton kanssa hölmöilyn jälkeen kuitenkin saamaan itseni kasaan ja vetämään tunnin ilman ongelmia – ja autoasiaa sen kummemmin pohtimatta. Ehkä se pieni jännitys siitä, mitä mies sanoo, antoi positiivista energiaa. Kuuntelemassa oli neljä vertaisohjaajaa ja ohjaava opettaja. Jotenkin tuntuu, että näiden opintojen aikana, on varmuus opettaa lisääntynyt, eikä enää niin hermostu pienistä teknisistä tai muita ongelmista – ne ovat arkipäivää. Vielä opetusharjoittelusta raportti ja portfolio. Siinäkö se sitten on?

Osaakohan sitä vaan jatkossa rentoilla vai pitäisikö miettiä, että mitä seuraavaksi? Oli miten oli tänään en semmoisia mieti vaan olen vaan ja pistän aivot narikkaan!