Viisi lasta, mies, opinnot ja työ

Arkisto ‘aikusopiskelu’ aiheelle

« Vanhemmat kirjoitukset

Vieroitusoireita?

Perjantai, Huhtikuu 23rd, 2010

 2-vuotias tyttäreni kyseli tässä eräänä päivänä minulta “äiti, asukko sinä täällä meilän kanssa vai työssä?”  Ei mennyt kuin muutama päivä tästä kysymyksestä, niin olin samaisen tyttären kanssa lenkillä. Hän istui rattaisssa ja me puhelimme koko matkan. Yhtäkkiä hän kysyy minulta “äiti häviäkkö sinä. Jos sinä häviät niin mistä minä sitten löylän uulen äilin?” 

Takana on siis rankka mutta antoisa talvi – totuus tulee lapsen suusta! Työn ohessa suoritetut opinnot ovat antaneet paljon  mutta myös ottaneet. Toisaalta tämä vuosi on ollut kasvun paikka - opettajuuteen. 

Tässä tehdessäni viimeistä varsinaista harjoitustyötä - raporttia opetusharjoittelusta - alkoivat mielessäni pyöriä Engeströmin, Deweyn ja Kolbin opit. Kokemuksellinen oppiminen, oppiminen aktiivisen toiminnan kautta ja Kolbin kehämalli ovat minua tässä viimeisenä parina viikkona viehättäneet suuresti. Pohtiessani näitä olen yhden nostanut ylitse muiden ja se on Kolbin kehä malli. Mallissa viehättää erityisesti kehä – oppiminen on jatkuvaa toimintaa. Yksi oppi johtaa aina väistämättä toiseen. Oppimista ei voi pysäyttää. Ainoa asia, mistä olen Kolbin kanssa erimieltä on se, että mielestäni oppiminen lähtee aktiivisesta toiminnasta.

Opinnot ovat viimeistelyä vaille valmiit. Alkaa olla aika päästää iriti antoisasta opintopiiristä, ohjaavasta opettajasta ja tästä blogista. On aika pohtia ja miettiä, miten ja mitä tästä eteenpäin. Oppimista eikä opinnälkää voi pysäyttää! Sen sijaan välillä pitää hiljentää ja ehkä ihan pysähtyäkin. Kolbin koulukuntaan kuuluvan piti tämäkin oppia kokemuksen kautta. Edessä on onneksi kesä ja kärpäset. Pitkä loma – aikaa olla vain lasten ja perheen kanssa! Syksyllä odottavat sitten taas haasteet ja toivottavasti uudet opinnotkin.

Avainsanat:
Aihe: aikusopiskelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »

Muta sanon minäkin!

Sunnuntai, Helmikuu 28th, 2010

2-vuotiaan uhma sen kun kasvaa. Kaiken olisi mentävä just eikä melkein kuten hän haluaa tai muuten tulee kamala raivari! 2-vuotias on kyllä manipulointi taidoissaan aivan omassa luokassaan. Silmät nauraa – suu itkee. Hetken rauhoittuminen ja tarkistus tuottaako tulosta? Jos ei, niin esitys jatkuu. Meitä muita onneksi vaan naurattaa – sekös pientä suututtaa.

Kaikki on tällä hetkellä minä tai muta (=minua). Muta itkettää, muta suututtaa, minä haluan, minä teen, minä sitä ja minä tätä. Tässä häntä seuratessa on omassa mielessäkin käynyt pari kertaa ajatus lattialle kiljumaan heittäytymisestä – viimeksi tänä aamuna. Jos alkaisi kiljua ja potkia lattiaa, niin katoaisivatkohan pyykit? Tiskaantuisivatkohan tiskit? Paljastuisikohan lelukasojen alta ihan puhdas lattia? Tulisiko ruoka pöytään? Tekisiköhän joku pyörätuolipojan Kelan paperit?

Totuus on kuitenkin se, että vaikka kuinka tuossa lattialla räpiköisin kuin selälleen kääntynyt leppäkerttu, niin en saisi kuin pahan mielen itselleni! Eli miksi vaivautua – sen saa helpommallakin! Tällä hetkellä ei kaipaa mitään lisää – ei yhtään mitään. Taitaa käydä niin, että kaikki suunnittelemani ylimääräiset opinnot tälle keväällä saavat jäädä. Teen vain pakolliset – keskityn niiden hyvin tekemiseen.  Kevät on täynnä työtä työtyössä ja kotona. Rajansa kaikella. Se on nyt myönnettävä. Mutakin haluaa rauhoittua välillä!

Aihe: aikusopiskelu, kasvatus, lastenkasvatus, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »

Rentoilua?

Lauantai, Helmikuu 13th, 2010

Omituinen olotila – osaakohan sitä oikein edes olla? On tammi-helmikuu mennyt pitkälti töitä ja opintoja tehden. Viikonloppuisin ollut vähintään toinen päivä töitä – ellei molemmat. Kuusipäiväinen tuli tästäkin viikosta, mutta huomenna on vapaa-päivä! Ihanaa! Siispä tänä iltana ei tarvitse valmistella huomista eikä mennä mihinkään – saa ihan vaan olla. Mutta osaakohan sitä? On taas takana semmoinen putki, että pieni hengähdys tulee tarpeeseen.

Eilen tämän päiväistä esitystäni valmistellessani lapset tulivat häiriköimään ja minulla meinasi mennä hermo – pinna tai miksi sitä nyt kutsutaankin. Joka tapauksessa tuntui, että nyt ei riitä kädet eikä järki sekä lasten paimentamiseen että  esityksen kasaamiseen. Nuorimmainen – neiti 2-vuotta, jolla on erinomainen tilannetaju – ymmärsi heti äidin eleistä, että kohta äiti kiehuu. Siinä hän sitten alkoi minua silittämään ja sanoi, äiti älä helmostu – minä olen sinun kaveli! No, kuka sitä nyt niin mukavalle kaverille voi hermostua? Ei kukaan.

Tulipa siinä sitten huono omatunto – tälläkin viikolla kaikki illat olen joko valmistellut seuraavaa päivää tai ollut töissä. Välillä siis fyysisesti läsnä mutta henkisesti muualla. Miten sen lapsi voisi ymmärtää – ei mitenkään? Tänään ja huomenna ja ensi viikolla aion olla sekä henkisesti että fyysisesti läsnä.

Kyllä on mielessä pyörinyt, että tulikohan kahmaistua liian iso pala kerralla – opinnot kaiken tämän muun hässäkän päälle näin nopeasti? No, mitäpä sitä enää miettimään – tehty mikä tehty. Enkä kadu pätkääkään. Ehkä lyhyt ja intensiivinen rutistus parempi kuin piinata koko perhettä vuosisotalla. Tämän jälkeen sitä taas arvostaa vapaa-aikaa ihan toisella tavalla. ‘

Kuten tästä ehkä paistaa alkaa opintojen suhteen löysäily. Eilen oli viimeinen opetusharjoittelukerta, johon itse olen tyytyväinen. Onnistuin auton kanssa hölmöilyn jälkeen kuitenkin saamaan itseni kasaan ja vetämään tunnin ilman ongelmia – ja autoasiaa sen kummemmin pohtimatta. Ehkä se pieni jännitys siitä, mitä mies sanoo, antoi positiivista energiaa. Kuuntelemassa oli neljä vertaisohjaajaa ja ohjaava opettaja. Jotenkin tuntuu, että näiden opintojen aikana, on varmuus opettaa lisääntynyt, eikä enää niin hermostu pienistä teknisistä tai muita ongelmista – ne ovat arkipäivää. Vielä opetusharjoittelusta raportti ja portfolio. Siinäkö se sitten on?

Osaakohan sitä vaan jatkossa rentoilla vai pitäisikö miettiä, että mitä seuraavaksi? Oli miten oli tänään en semmoisia mieti vaan olen vaan ja pistän aivot narikkaan!

Aihe: aikusopiskelu, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »

Kaapit täynnä ja aivot!

Perjantai, Tammikuu 22nd, 2010

Viikonloppu on taas aluillaan. Täällä maalla on meillä tapana käydä kaupassa vain perjantaina. Viikonloppuna ellei ole pakko emme liikahda mihinkään – ainakaan kirkonkylälle. Kauppaan on matkaa 12 km – eikä ihan yhden asian takia kehtaa lähteä. Perjantain ostokset ovatkin aikamoiset – kantojuhdaksi tuntee itsensä kaupan kassan jälkeen.

Arvatkaapas miten paljon tarvitsee kantaa pelkästään maitoa ja piimää, että maanantaihin pärjää kaksi aikuista ja viisi lasta? Maitoa 15 litraa ja piimää 3 – aikamoisia maitovasikoita ollaan! Siihen päälle pari litraa jogurttia, leivät, juustot, leikkeleet, vihannekset, hedelmät, makaronit jne. Välillä tuntuu, että kädet katkeaa maito- ja piimämäärän kanssa. Useasti olen miettinyt, että mikähän on ostosten määrä viiden vuoden päästä, kun pikkutytötkin ovat vähän isompia ja kolme lasta murrosiässä. Siihen tulokseen olen tullut, että ruokamäärä ei ainakaan vähene! Tänään onneksi mies hoiti lasten kanssa ostokset. Jääkaappi on nyt sitten täyteen sullottu. Olo on kuin hamstereilla. Voidaan ihan rauhassa täällä pakkasta pitää ja nauttia!

Tällä viikolla oli opiskelujen lähipäivät ja aivotkin on nyt ihan täynnä. En tiedä miksi? Ehkä se johtuu siitä, että opinnot ovat hyvässä vaiheessa ja se määrä tietoa, mikä on tullut hankittua, kuormittaa!

Erilaisista oppijoista oli mielenkiintoisia luentoja – tosin minulle nousi kyllä vähänverenpainekin! Jotenkin tuli sellainen olo, että erityinen on erityistä eikä oikeutettu tasa-arvoiseen opiskelumahdollisuuteen kuin ns. normaaleilla. Johtunee tietysti siitä, että mulla on tuntosarvet niin herkällä säädöllä näiden erityislasten/nuorten/ihmisten osalta. Pojan kautta on tullut minusta erityisten puolustaja  ja puolesta puhuja – erityisillä pitää olla samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muillakin! Juuri olin perehtynyt opettajan toimintaympäristössä lakeihin, missä määritellään nämä asiat, ja sitten eteen tulee henkilö, jonka puheesta saa toisenlaisen käsityksen… Ei hyvä yhtälö – ei!

Viikonloppu menee tietomäärää sulatellessa ja kaappeja tyhjentäessä. Tosin tietomäärän sulattelu saattaa viedä huomattavasti pidempään – useammankin jääkaapin tyhjennyksen. Totesin juuri, että on tullut urakoitua 3/4 osaa opinnoista syksyn ja talven aikana. Kunhan aivoissa löytyy tilaa, niin on pohdittava mitä seuraavaksi – opiskelemaan siis?

Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, maaseutu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »

Paluu ARKEEN

Perjantai, Tammikuu 8th, 2010

Lähes kolmen viikon loman jälkeen paluu arkeen on ollut aika rankka. Koko perheen elämän rytmi on lomalla ollut täysin arjesta poikkeava. Pikkutytöt ja pyörätuolimies ovat päiväunet ottaneet vasta kolmen maissa. Täytyy myöntää, että itsekin on tultu mentyä pikkuneitien viereen lähes joka päivä lomalla. Mikäs sen ihanampaa! Ei välttämättä nukuta yhtä kauan kuin neitejä, mutta kerrankin mahdollisuus hiljaisuudessa lukea kirjaa. Tulikin luettu kolme romaania lomalla. Nukkumaan on menty vasta ennen yhtätoista ja aamulla suurin osa meistä heräsi yhdeksän pintaan. Kaksosia lukuun ottamatta, joista herra heräsi aikaisin ja neiti saattoi nukkua yhteentoistakin. Kyllä teki loma meille kaikille hyvää!

Ei ollut ohjelmassa juuri mitään. Muutamia vieraita kävi piristämässä ettei ihan mökkihöperöiksi. Jouluaatto on perinteisesti päivä, jolloin ollaan molempien sukulaisten luona. Aamulla syödään jouluateria kaikkine herkkuineen, jälkiruoka puuroineen ja kahveineen miehen veljen anoppilassa, jossa ovat myös miehen äiti ja hänen veli perheineen. Sieltä kiiruhdamme minun vanhemmilleni, jossa on myös sisareni. Mummolassa sitten illalla syömme toisen jouluaterian ja sinne saapuu kauan odotettu joulupukki.

Sen jälkeen joulunpyhät olemme kotona – yleensä ihan vain oman perheen kesken. Niinä päivinä nautitaan vain yhdessä olosta ja rauhasta. Ne päivät, ovat ihania – niitä odottaa aina rankan syksyn jälkeen.

No, loma siis oli ja meni. Eilen koitti arki muilla paitsi pyörätuolimiehellä ja pikkuneideillä. Kaksoset piti repiä ylös seitsemältä ja mies laittoi heidät pakkasen selkään kävelemään pysäkille. Minä olin lähtenyt jo puoli kuusi ajamaan kohti juna-asemaa ehtiäkseni kymmeneksi Helsinkiin töihin. Niin hyvin kun tulikin lomalla nukuttua, niin kyllä piti vahtia kelloa viimeinen yö! Pyörätuolimiehen loma jatkuu vielä ensi maanantaihin.

Eikä arki aikaile tai jätä varaa hitaaseen käynnistymiseen. Saman tien tuntuu taas puskevan päälle kaikki työ-, koulu-, lasten harrastus yms. asiat. 400 km päästä olen taas säätänyt lasten menoja töiden säätämisen ohessa. No, tästä viikosta taas selvittiin – lyhyt viikko oli harjoitella. Ensi viikolla sitten toivottavasti mittarissa on ainakin 150, kun pyörätuolimieskin aloittaa taas kouluun. Täyttä höyryä eteenpäin!

Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus | 1 kommentti »

Nyt syttyy neljäs kynttilä

Sunnuntai, Joulukuu 20th, 2009

Lapset rakastavat rutiineja. Adventtirutiineihin kuuluu ennen aamupalaa kynttilöiden sytytys ja virren 13 veisuu. Tänä aamuna saimmekin laulaa sitten koko virren. Nuorin 2-vuotiaskin jo ensimmäiset kaksi säkeistöä “laulaa” – samoin pyörätuolimies. Syksyllä pyörätuolimiehen eli 12-vuotiaan esikoisemme koulusta vaivihkaa kyseltiin olemmeko keskimääräistä enemmän uskovaisia? Hämmästyin kovasta kysymyksestä ja vastasin, että emme ole – olemme normaaleja luterilaisia. Käymme kirkossa juhlapyhinä, lastenmessuissa, iltaan kuuluu iltarukous ja adventtisunnuntaihin kynttilöiden sytytys. Kysyin sitten, että miksi kysyitte. Pyörätuolimiehellä on välillä vaikea keskittyä ja kiinnostus koulua kohtaan on ajoittain huono, mutta kun aloitetaan puhuminen uskonnosta tai Jeesuksesta, niin hän hiljenee ja kuuntelee täysin keskittyneesti. Samoin kuulema syksyn koulukirkossa hän oli hiljentynyt, laittanut kädet ristiin rukouksissa, Isä Meidän rukouksessa sanonut Aamen ja pyytänyt jumalanpalveluksen jälkeen saada keskustella papin kanssa. Tästä oli koulussa vedetty johtopäätös, että perheen on pakko olla tosi uskovaisia. Totta on kyllä se, että pyörätuolimies nauttii kirkossa olemisesta – hän kuuntelee tarkkaan, hiljentyy ja rauhoittuu. Hän rakastaa musiikkia ja kuunnella Raamatun kertomuksia. Kirkossa olessamme näkee usein vanhoilla ihmisillä silmien kostuvan, kun he katsovat häntä – pyörätuolissa, kädet ristissä ja hartaana. En tiedä kostuvatko silmät säälistä vai herkästä tunnelmasta?

Sydämestäni toivon, että se ei ole sääliä, koska sitä emme kaipaa! Säälillä ei tätä maailmaa rakenneta eikä tilannetta paranneta. Säälin sijaan toivon lapselleni vammasta huolimatta normaalia ja tasavertaista kohtelua! Valitettavan usein vanhemmat ihmiset vaan sortuvat säälimään pyörätuolimiestä ja perhettämme. Teemme kaikemme kasvattaaksemme hänestä tasavertaisen kansalaisen niillä edellytyksillä, mitkä hänelle on suotu!

Avainsanat:
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, vammaisuus | Ei kommentteja »

Erityistä ja erilaista

Torstai, Joulukuu 10th, 2009

Meillä tästä aiheesta käydään harva se päivä keskusteluja. Tämä tietysti johtuu siitä, että vanhin lapsista on vaikeasti vammainen – pyörätuoliukko (12-vuotias). Nuoremmat ovat kasvaneet hänen vammansa kanssa ja se on heille normaalia – muusta he eivät tiedä. Emmekä mekään eikä hänkään. Hän vammautui syntymässään.

Silti vammaiskirjo maailmassa on laaja ja meidän lasten kuva vammaisesta henkilöstä on veljen kaltaiset vammaiset. Kuurot tai sokeat eivät heidän mielestään ole vammaisia, koska he osaavat kävellä ja syödä itse. Lasten mielestä he ovat sairaita. Meidän lähipiirissä onkin ehkä jopa harvinaisen paljon syntymässä vammautuneita lapsia. Kaksosten kanssa samana vuonna keskosena syntynyt poika naapurissa, joka lasten kategoriassa on samanlainen vammainen kuin isoveli. Pikkuserkku 5 km päässä taas sitten kaksosia 2-vuotta nuorempi, ei lasten mielestä tähän kategoriaan kuuluu, koska hän kävelee vaikka hänkin on omalla tavallaan vammainen. Nämä kolme poika kaikki käyvät samaa liikuntavammaisten koulua, joka on meidän ns. normaalilasten mielestä aivan mahtava paikka, koska siellä on pallomeri ja mahdottoman paljon erilaisia leluja.

Erilaisuuteen koulutuksen puolella tutustuin Tiimiakatemialla. Erittäin mielenkiintoinen – erilainen- opinahjo. Tutustuimme oppimispiirimme kanssa heidän toimintaan ja muutamaan siellä olevaan ns. erityisoppilaaseen ja heidän taustoihinsa. Nuorille on nostettava hattua – he kertoivat todella avoimesti ongelmistaan ja siitä kuinka juuri tämä sopii heille. Erilaisuutta on monenmoista. Päälle päin ei läheskään kaikki näy, vaikka sisällä kuinka kuohuisi. Tämä onkin se haaste, minkä edessä opettaja on jatkuvasti.

Mielessäni monta kertaa olen pyöritellyt tätä ns. normaaliutta – kuka meistä oikeasti on ns. normaali? Onko kukaan? Omien lastenkin kohdalla tätä monesti miettii – onko nämä neljä muuta sitten normaaleja vai ei? Normaaleja, erityisiä tai erilaisia, niin kaikki ovat kuitenkin ihania!

Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »

Joulumielellä ja -kielellä

Maanantai, Marraskuu 30th, 2009

Lapset ovat aivan innoissaan lähestyvästä joulukuusta. Niin innoissaan, että saivat minutkin innostumaan. Teimme tänään jo ns. esijoulusiivouksen. Puhtaille lattioille päätimme laittaa jo joulumatot ja ikkunoihin jouluverhot ja -valot. 9-vuotias poika verhoja laittaessaan sanoi: äiti näissä valmisteluissa tulee niin joulutunnelma! Se on totta. Tuli niin joulutunnelma, että päätin päivälliseksi tehdä porkkana- ja lanttulaatikkoa. Vietimme siis oikeastaan pikkujoulua. Keittiön ikkunassa paloi jouluvalot ja punaiset verhot, joiden välistä roikkui juuri huovutetut joulunpunaiset sydämet. Siinä me sitten istuimme päivällisellä lähes koko perhe. Paitsi pyörätuoli poika, kuka on viikot liikuntavammaisten koulussa. Toivottavasti heillä on koululla myös jo joulutunnelmaa.

Meillä siis ollaan tänään todellakin joulumielellä ja -kielellä. Mieli on muutoinkin hyvä. Sain tänään Optimaan laitettua opetusharjoitteluni toisen osan materiaalin ja tehtävät. Enää siis puuttuu tästä kurssista vain tenttitehtävät. Tosin aikaa menee kyllä vielä kymmeniä tunteja tehtävien tarkastamiseen ja arviointiin. Lueskelin illan ratoksi ensimmäisen osan esseitä. Ilokseni sain huomata, että opiskelijat ovat todellakin ymmärtäneet kohderyhmä- ja imagomarkkinoinnnin. Pitää vielä viettää uusi sessio esseiden parissa, jotta saa niille numerot. Tähän mennessä kaikki olleet niin hyviä, että tekisi mieli kaikille antaa ainakin nelonen! Taitaa todella olla joulumieli!

Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »

Miksi me kaikki olemme lintuja?

Torstai, Marraskuu 26th, 2009

Tämän kysymyksen esitti 2-vuotias tyttäreni eilen ja aiheesta. Tottahan se lasta ihmetyttää, kun sukunimenä on linnun nimi. Tätä samaista asiaa olemme pohtineet jokaisen viiden lapsemme kanssa juuri tuossa 2 ikävuoden paikkeilla. Muistan, kun kaksoset olivat sen ikäisiä. Oli kevät, kävelimme peltoa pitkin rantaan katsomaan joko jäät ovat lähteneet. Työnsin vanhinta poikaa rattaissa ja kaksoset juoksentelivat pellolla. Pellolla oli myös ruokailemassa lauma variksia. Poika juoksi luokseni, levitteli käsiään ja pomppi ilmaan. Ihmetteli suureen ääneen miksi valikset lentävät mutta me emme vaikka olemme samaa lajia?

Näin se vaan on lentää emme osaa, vaikka olemme lintuja! Tosin ajatuksissamme lennämme. Vanhin poikamme, vaikeasti vammainen, pyörätuolimies hiihtää ja luistelee ajatuksissaan. Kun koko porukka lähdemme jäälle tekemään jompaa kumpaa, hän on ahkiossa perässä. Hän puhuu aina kuinka hän hiihtää. Ihana ajatus on se, että mielessämme voimme tehdä kaikkea sitä mitä emme muuten voisi. Hän elää niin voimaakkaasti mukana, että tunnetasolla hän käytännössä hiihtää vaikka fyysisesti se on hänelle täysin mahdotonta.

Näissä aikuisopinnoissa olen irtaantunut täysin ruodusta tai siitä, mitä olen jossakin muussa roolissa. Ajattelen ja kuvittelen olevani nuorisoasteen opettaja. Käytännössä tietysti sitä myös olen opetusharjoittelussa. Lennän ajatuksissani ja yritän samaistua nuorten rooliin, heidän maailmaansa ja katsanta kantaansa.

Olen Kajaanissa Aiken ja KYJn järjestämässä  ammatillisen ja ammatillisen aikuiskoulutuksen seminaarissa. Päivät ovat olleet mielenkiintoiset. Yhtään ei voi väheksyä verkottumisen tärkeyttä ja painoarvoa. Mikä ihmetyttää on se, että tunnen itseni täällä lähes teiniksi! Joukon keski-ikä on korkea – 10 vuoden päästä 90 % läsnäolijoista on eläkeiässä. Pistää todella miettimään, mihin on meidän ammatillinen koulutus menossa? Uudistumista ja hiljaisen tiedon siirtoa tarvitaan ja nopeasti.

Lopuksi ei voi olla lentämättä… Ajatuksissani lennän …Voisinko lentää joskus isona nuorisoasteelle? Kuntayhtymä-tyyppisen organisaation virkamieheksi? Lehtoriksi? Rehtoriksi? Linnut lentää – katsotaan minne!

Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »

Soittava von Trappin perhe

Tiistai, Marraskuu 24th, 2009

Tässä talossa lähtee ääntä muualtakin kuin viidestä lapsesta ja kova äänisestä äidistä :-) 9-vuotiaista kaksosista neiti soittaa viulua ja herra haitaria ja pianoa. 5-vuotias aloitti juuri omasta suuresta toiveestaan viulun soiton. 2-vuotias sitten laulaa ja paukuttaa mukana kaikkea mahdollista. 12-vuotias pyörätuoli mies kuuntelee kaikkea mahdollista musisointia enemmän kuin mielellään – hän nauttii  musiikista. Ja jos sitä ei ole omasta takaa tarjolla, niin sitten hän kuuntelee radiota.

Ääntä siis on meillä tarjolla ja paljon. Monta kertaa on miehen kanssa ihmetelty miten lapsemme ovatkaan niin musikaalisia ja innokkaita soittajia, vaikka meistä ei kumpikaan omaa ko. lahjoja. Emme osaa soittaa muuta kuin suutamme (jos ei lasketa sitä että soitin lähes 10 vuotta pianoa lapsena). Tässä vuosien saatossa on tullut kuuneltua näitä lasten soittimia ja täytyy myöntää ääneen, että toisissa soittimissa on pehmeämpi ääni kuin toisissa. Aloitteleva haitaristi ei saa haitarista epämiellyttävä ääniä aikaiseksi. Sen sijaan viulusti alussa saa kyllä aikaan aikamoisia jopa korvia huumaavia riitasointuja. Ja meillä on nyt sitten perheessä jo toinen aloitteleva viulusti… Pitää toivoa, että pienin neiti valitsisi jonkin muun soittimen, niin meillä on pian oma orkesteri kasassa.

Vaikka en soittoa osaa, niin käytin tänään opinnoissa oppimaani hyväksi – tein Windowsin Movie Makerillä elokuvan lapsista soittamassa. Siitä tuli kyllä aika kiva. Ajattelin jakaa sitä sukulaisille joulukortin sijaan. Sukellus sosiaaliseen mediaan johti minut eilen ja tänään opettelemaan FlickRin käyttöä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hyöty on suuri sekä kotona että työssä!

Kävin eilen kertomassa Tiimiakatemialla sosiaalisista medioista. Hämmästyin todella huomatessani kuinka vieras se maailma heille on. Luulin, että he olisivat proita ja minä noviisi, mutta asia olikin päin vastoin. Nuorissa oli jopa Facebook vastaisuutta. Kaikki nuoret eivät siis siellä vietä aikaansa. Tiimiakatemia on todella miellyttävä mutta erilainen tuttavuus. Siihen aion syventyä enemmän.

Opetusharjoittelu on netin kautta mukavassa vaiheessa. Tuotan sinne lisää materiaalia ja toiset tehtävät tällä viikolla. Muutama opiskelija on aktiivisesti ollut yhteydessä ja pyytänyt lisätietoja yms. Kiva olla tuutorina ja ohjata heitä. Vaikka lähdin vähän niin kuin soitellen sotaan, niin ei tämä opetusharjoittelu niin kauheata ole ollutkaan. Tämä on tärkeä osa oppimisprosessia! Mutta nyt meillä alkaa taas iltasoitot – vuoroin soi haitari ja vuoroin viulu pikkutyttöjen esittäessä tanssivia prinsessoja. Varsinainen von Trappin perhe todellakin!

Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »

« Older Entries





© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot