Arkisto ‘cp-vamma’ aiheelle
Perjantai, Tammikuu 22, 2010
Viikonloppu on taas aluillaan. Täällä maalla on meillä tapana käydä kaupassa vain perjantaina. Viikonloppuna ellei ole pakko emme liikahda mihinkään – ainakaan kirkonkylälle. Kauppaan on matkaa 12 km – eikä ihan yhden asian takia kehtaa lähteä. Perjantain ostokset ovatkin aikamoiset – kantojuhdaksi tuntee itsensä kaupan kassan jälkeen.
Arvatkaapas miten paljon tarvitsee kantaa pelkästään maitoa ja piimää, että maanantaihin pärjää kaksi aikuista ja viisi lasta? Maitoa 15 litraa ja piimää 3 – aikamoisia maitovasikoita ollaan! Siihen päälle pari litraa jogurttia, leivät, juustot, leikkeleet, vihannekset, hedelmät, makaronit jne. Välillä tuntuu, että kädet katkeaa maito- ja piimämäärän kanssa. Useasti olen miettinyt, että mikähän on ostosten määrä viiden vuoden päästä, kun pikkutytötkin ovat vähän isompia ja kolme lasta murrosiässä. Siihen tulokseen olen tullut, että ruokamäärä ei ainakaan vähene! Tänään onneksi mies hoiti lasten kanssa ostokset. Jääkaappi on nyt sitten täyteen sullottu. Olo on kuin hamstereilla. Voidaan ihan rauhassa täällä pakkasta pitää ja nauttia!
Tällä viikolla oli opiskelujen lähipäivät ja aivotkin on nyt ihan täynnä. En tiedä miksi? Ehkä se johtuu siitä, että opinnot ovat hyvässä vaiheessa ja se määrä tietoa, mikä on tullut hankittua, kuormittaa!
Erilaisista oppijoista oli mielenkiintoisia luentoja – tosin minulle nousi kyllä vähänverenpainekin! Jotenkin tuli sellainen olo, että erityinen on erityistä eikä oikeutettu tasa-arvoiseen opiskelumahdollisuuteen kuin ns. normaaleilla. Johtunee tietysti siitä, että mulla on tuntosarvet niin herkällä säädöllä näiden erityislasten/nuorten/ihmisten osalta. Pojan kautta on tullut minusta erityisten puolustaja ja puolesta puhuja – erityisillä pitää olla samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muillakin! Juuri olin perehtynyt opettajan toimintaympäristössä lakeihin, missä määritellään nämä asiat, ja sitten eteen tulee henkilö, jonka puheesta saa toisenlaisen käsityksen… Ei hyvä yhtälö – ei!
Viikonloppu menee tietomäärää sulatellessa ja kaappeja tyhjentäessä. Tosin tietomäärän sulattelu saattaa viedä huomattavasti pidempään – useammankin jääkaapin tyhjennyksen. Totesin juuri, että on tullut urakoitua 3/4 osaa opinnoista syksyn ja talven aikana. Kunhan aivoissa löytyy tilaa, niin on pohdittava mitä seuraavaksi – opiskelemaan siis?
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, maaseutu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Perjantai, Tammikuu 15, 2010
Tänään kihisen ja kiehun raivosta! Vanhimman poikani – 12 vuotiaan pyörätuolimiehen – asiat ovat sellaisia, jotka saavat vereni kuohumaan ja kiukun nousemaan nollasta sataan alta aikayksikön. En voi kerta kaikkiaan ymmärtää sitä, miksi kaikki asiat aina kaatuvat päälle? Eikö siinä ole jo tarpeeksi, että me vanhemmat annamme hyvän huolenpidon, hoivan ja rakastamme lastamme? Sen lisäksi meidän on jaksettava taistella kerta kerran jälkeen aivan perusasioista – oikeudesta terveydenhuoltoon, terapioihin, ylipäätään oikeudesta elää kuten ns. normaalit. Mikseivät nämä asiat tule kuten ns. normaaleille – ilman taistelua, hermojen menetystä, miljoonia puhelinsoittoja, selityksiä, satoja lippulappuja?
Monta kertaa olen tätä asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että tämä on yhteiskunnan tapa kyykyttää ns. heikot yksilöt, jotka eivät jaksa pitää oikeuksistaan kiinni. Tottahan yhteiskunta säästää, kun vaikeasti vammaisen terapiat jää vaikka yhdeksi vuodeksi kokonaan pois. Välillä tuntuu kuin tämä raha olisi käsittelevän virkamiehen omasta pussista pois tai lisäisi sitä – niin vaikeata asiakaspalvelu välillä on! Lopputuloksen kannalta kuitenkin yhteiskunta säästä sitä enemmän mitä enemmän panostetaan ennakoivaan terveydenhuoltoon tai terapiaan. Ainakin oman poikani kohdalla hyvillä terapioilla olemme säästyneet monilta leikkauksilta – vielä toistaiseksi olemme välttyneet leikkauskierteestä! Varmasti niihin vielä joudumme ennemmin tai myöhemmin, mutta se on sitten sen ajan murhe.
Välillä tuntuu kuin olisin kotitalouskoneen lisäksi valituskone. Valitan ja soittelen erinäisiin instansseihin ja penään oikeuksia. Aina ensin saatuamme negatiivixen päätöksen lamaannun täysin ja ajattelen, että pitäkööt terapiansa tai mikä asia onkaan ollut kyseessä. Tuntuu siltä, että en kerta kaikkiaan jaksa alkaa taas tätä soittorumbaa. Yön yli nukuttuani olenkin aivan toista mieltä – tulta päin! Olen sisuuntunut ja päättänyt mennä vaikka metallin lävitse. Ja yhtä kertaa lukuun ottamatta se on aina kannattanut. Ennemmin tai myöhemmin on oikeus löytynyt ja positiivinen päätös kopsahtanut postilaatikkoon. Miksei sitä päätöstä voinut sitten saada kertaheitolla ilman valitusrumbaa? Varmaan vaan ihan siksi, että ei meillä olisi liian helppoa. Ajatelkaa jos senkin ajan olisi käyttänyt perheen tai lasten tai itsensä hyvinvointiin? Olisi ehkä tullut muutama tunti lisää elinaikaa sen sijaan että sitä menettää verenpaineen yllättävillä kuohahduksilla!
Oli miten oli JOKAINEN IHMINEN ON LAULUNARVOINEN!
Avainsanat: vammaisen oikeudet, vammaisuus
Aihe: cp-vamma, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Perjantai, Tammikuu 8, 2010
Lähes kolmen viikon loman jälkeen paluu arkeen on ollut aika rankka. Koko perheen elämän rytmi on lomalla ollut täysin arjesta poikkeava. Pikkutytöt ja pyörätuolimies ovat päiväunet ottaneet vasta kolmen maissa. Täytyy myöntää, että itsekin on tultu mentyä pikkuneitien viereen lähes joka päivä lomalla. Mikäs sen ihanampaa! Ei välttämättä nukuta yhtä kauan kuin neitejä, mutta kerrankin mahdollisuus hiljaisuudessa lukea kirjaa. Tulikin luettu kolme romaania lomalla. Nukkumaan on menty vasta ennen yhtätoista ja aamulla suurin osa meistä heräsi yhdeksän pintaan. Kaksosia lukuun ottamatta, joista herra heräsi aikaisin ja neiti saattoi nukkua yhteentoistakin. Kyllä teki loma meille kaikille hyvää!
Ei ollut ohjelmassa juuri mitään. Muutamia vieraita kävi piristämässä ettei ihan mökkihöperöiksi. Jouluaatto on perinteisesti päivä, jolloin ollaan molempien sukulaisten luona. Aamulla syödään jouluateria kaikkine herkkuineen, jälkiruoka puuroineen ja kahveineen miehen veljen anoppilassa, jossa ovat myös miehen äiti ja hänen veli perheineen. Sieltä kiiruhdamme minun vanhemmilleni, jossa on myös sisareni. Mummolassa sitten illalla syömme toisen jouluaterian ja sinne saapuu kauan odotettu joulupukki.
Sen jälkeen joulunpyhät olemme kotona – yleensä ihan vain oman perheen kesken. Niinä päivinä nautitaan vain yhdessä olosta ja rauhasta. Ne päivät, ovat ihania – niitä odottaa aina rankan syksyn jälkeen.
No, loma siis oli ja meni. Eilen koitti arki muilla paitsi pyörätuolimiehellä ja pikkuneideillä. Kaksoset piti repiä ylös seitsemältä ja mies laittoi heidät pakkasen selkään kävelemään pysäkille. Minä olin lähtenyt jo puoli kuusi ajamaan kohti juna-asemaa ehtiäkseni kymmeneksi Helsinkiin töihin. Niin hyvin kun tulikin lomalla nukuttua, niin kyllä piti vahtia kelloa viimeinen yö! Pyörätuolimiehen loma jatkuu vielä ensi maanantaihin.
Eikä arki aikaile tai jätä varaa hitaaseen käynnistymiseen. Saman tien tuntuu taas puskevan päälle kaikki työ-, koulu-, lasten harrastus yms. asiat. 400 km päästä olen taas säätänyt lasten menoja töiden säätämisen ohessa. No, tästä viikosta taas selvittiin – lyhyt viikko oli harjoitella. Ensi viikolla sitten toivottavasti mittarissa on ainakin 150, kun pyörätuolimieskin aloittaa taas kouluun. Täyttä höyryä eteenpäin!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus | 1 kommentti »
Sunnuntai, Joulukuu 20, 2009
Lapset rakastavat rutiineja. Adventtirutiineihin kuuluu ennen aamupalaa kynttilöiden sytytys ja virren 13 veisuu. Tänä aamuna saimmekin laulaa sitten koko virren. Nuorin 2-vuotiaskin jo ensimmäiset kaksi säkeistöä “laulaa” – samoin pyörätuolimies. Syksyllä pyörätuolimiehen eli 12-vuotiaan esikoisemme koulusta vaivihkaa kyseltiin olemmeko keskimääräistä enemmän uskovaisia? Hämmästyin kovasta kysymyksestä ja vastasin, että emme ole – olemme normaaleja luterilaisia. Käymme kirkossa juhlapyhinä, lastenmessuissa, iltaan kuuluu iltarukous ja adventtisunnuntaihin kynttilöiden sytytys. Kysyin sitten, että miksi kysyitte. Pyörätuolimiehellä on välillä vaikea keskittyä ja kiinnostus koulua kohtaan on ajoittain huono, mutta kun aloitetaan puhuminen uskonnosta tai Jeesuksesta, niin hän hiljenee ja kuuntelee täysin keskittyneesti. Samoin kuulema syksyn koulukirkossa hän oli hiljentynyt, laittanut kädet ristiin rukouksissa, Isä Meidän rukouksessa sanonut Aamen ja pyytänyt jumalanpalveluksen jälkeen saada keskustella papin kanssa. Tästä oli koulussa vedetty johtopäätös, että perheen on pakko olla tosi uskovaisia. Totta on kyllä se, että pyörätuolimies nauttii kirkossa olemisesta – hän kuuntelee tarkkaan, hiljentyy ja rauhoittuu. Hän rakastaa musiikkia ja kuunnella Raamatun kertomuksia. Kirkossa olessamme näkee usein vanhoilla ihmisillä silmien kostuvan, kun he katsovat häntä – pyörätuolissa, kädet ristissä ja hartaana. En tiedä kostuvatko silmät säälistä vai herkästä tunnelmasta?
Sydämestäni toivon, että se ei ole sääliä, koska sitä emme kaipaa! Säälillä ei tätä maailmaa rakenneta eikä tilannetta paranneta. Säälin sijaan toivon lapselleni vammasta huolimatta normaalia ja tasavertaista kohtelua! Valitettavan usein vanhemmat ihmiset vaan sortuvat säälimään pyörätuolimiestä ja perhettämme. Teemme kaikemme kasvattaaksemme hänestä tasavertaisen kansalaisen niillä edellytyksillä, mitkä hänelle on suotu!
Avainsanat: usko
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, vammaisuus | Ei kommentteja »
Torstai, Joulukuu 10, 2009
Meillä tästä aiheesta käydään harva se päivä keskusteluja. Tämä tietysti johtuu siitä, että vanhin lapsista on vaikeasti vammainen – pyörätuoliukko (12-vuotias). Nuoremmat ovat kasvaneet hänen vammansa kanssa ja se on heille normaalia – muusta he eivät tiedä. Emmekä mekään eikä hänkään. Hän vammautui syntymässään.
Silti vammaiskirjo maailmassa on laaja ja meidän lasten kuva vammaisesta henkilöstä on veljen kaltaiset vammaiset. Kuurot tai sokeat eivät heidän mielestään ole vammaisia, koska he osaavat kävellä ja syödä itse. Lasten mielestä he ovat sairaita. Meidän lähipiirissä onkin ehkä jopa harvinaisen paljon syntymässä vammautuneita lapsia. Kaksosten kanssa samana vuonna keskosena syntynyt poika naapurissa, joka lasten kategoriassa on samanlainen vammainen kuin isoveli. Pikkuserkku 5 km päässä taas sitten kaksosia 2-vuotta nuorempi, ei lasten mielestä tähän kategoriaan kuuluu, koska hän kävelee vaikka hänkin on omalla tavallaan vammainen. Nämä kolme poika kaikki käyvät samaa liikuntavammaisten koulua, joka on meidän ns. normaalilasten mielestä aivan mahtava paikka, koska siellä on pallomeri ja mahdottoman paljon erilaisia leluja.
Erilaisuuteen koulutuksen puolella tutustuin Tiimiakatemialla. Erittäin mielenkiintoinen – erilainen- opinahjo. Tutustuimme oppimispiirimme kanssa heidän toimintaan ja muutamaan siellä olevaan ns. erityisoppilaaseen ja heidän taustoihinsa. Nuorille on nostettava hattua – he kertoivat todella avoimesti ongelmistaan ja siitä kuinka juuri tämä sopii heille. Erilaisuutta on monenmoista. Päälle päin ei läheskään kaikki näy, vaikka sisällä kuinka kuohuisi. Tämä onkin se haaste, minkä edessä opettaja on jatkuvasti.
Mielessäni monta kertaa olen pyöritellyt tätä ns. normaaliutta – kuka meistä oikeasti on ns. normaali? Onko kukaan? Omien lastenkin kohdalla tätä monesti miettii – onko nämä neljä muuta sitten normaaleja vai ei? Normaaleja, erityisiä tai erilaisia, niin kaikki ovat kuitenkin ihania!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Lauantai, Joulukuu 5, 2009
Lakas Jeetut tiunaa meita. Äiti on töittä. Tuli kotiin. Jeetut anna enkeleitä. Näin 2-vuotias tyttäreni eilen illalla luki iltarukouksen. Olin taas kaksi yötä ja päivää poissa – töissä Helsingissä. Illan hän ensin kiukutteli ja sängyssä alkoi sitten juttelemaan. Kertoi kuinka ei halua lähteä Helsinkoon ja kuinka siellä pelottaa. Ilmeisesti sillä heijasteli sitä, että ei halua äitinkään sinne lähtevän enään.
Tämmöistä tämä on kun perhe ja työ eri paikkakunnalla. Isommat jo tottuneet, mutta pienin vielä opettelee. Onneksi kohta on edessä pitkä joululoma eikä tarvitse lähteä mihinkään. Ja jos tarvitsee, niin lapset voi aina ottaa mukaan. Toisaalta isoja välillä suututtaa se, että pienin vie kaiken huomion. Hän omii tai ainakin yrittää omia minut täysin. Ei anna toisten tulla lähellekään. Jos joku muu istahtaa syliin, niin hän nostaa metelin ja alkaa potkia, purra ja hakata. Viidestä lapsesta nuorin on todella oppinut pitämään puolensa ja ottamaan omansa! Toisaalta nuorin kyllä rauhoittuu, kun malttaa itse istua alas ja pitää häntä tovin sylissä ennen kuin alkaa järjestelemään paikkoja tai kerämään pyykkejä jne.
Eniten tästä varmaan kärsii 5-vuotias eli nuorimmasta seuraava. Tänään siitä korvaukseksi lähden vain hänen ja esikoisen – pyörätuolimiehen – (ja hänen avustajansa) kanssa lasten konserttiin. Silloin on aikaa keskittyä vain heihin. Nuorin jää isänsä ja kaksosten kanssa kotiin. Hänkin nauttii paljon enemmän kotipihan vapaudesta. Saa juosta ja riehua sen minkä ehtii. Mikään ei rajoita – pelloilla voi kirmata ihan rauhassa. Hän on kyllä jo kyllä vanha tekijä konserteissa, mutta nyt tänään on toisten vuoro. Katsotaanpa mitä tänä iltana iltarukous tuo tullessaan.
Avainsanat: mustasukkaisuus
Aihe: cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Maanantai, Marraskuu 30, 2009
Lapset ovat aivan innoissaan lähestyvästä joulukuusta. Niin innoissaan, että saivat minutkin innostumaan. Teimme tänään jo ns. esijoulusiivouksen. Puhtaille lattioille päätimme laittaa jo joulumatot ja ikkunoihin jouluverhot ja -valot. 9-vuotias poika verhoja laittaessaan sanoi: äiti näissä valmisteluissa tulee niin joulutunnelma! Se on totta. Tuli niin joulutunnelma, että päätin päivälliseksi tehdä porkkana- ja lanttulaatikkoa. Vietimme siis oikeastaan pikkujoulua. Keittiön ikkunassa paloi jouluvalot ja punaiset verhot, joiden välistä roikkui juuri huovutetut joulunpunaiset sydämet. Siinä me sitten istuimme päivällisellä lähes koko perhe. Paitsi pyörätuoli poika, kuka on viikot liikuntavammaisten koulussa. Toivottavasti heillä on koululla myös jo joulutunnelmaa.
Meillä siis ollaan tänään todellakin joulumielellä ja -kielellä. Mieli on muutoinkin hyvä. Sain tänään Optimaan laitettua opetusharjoitteluni toisen osan materiaalin ja tehtävät. Enää siis puuttuu tästä kurssista vain tenttitehtävät. Tosin aikaa menee kyllä vielä kymmeniä tunteja tehtävien tarkastamiseen ja arviointiin. Lueskelin illan ratoksi ensimmäisen osan esseitä. Ilokseni sain huomata, että opiskelijat ovat todellakin ymmärtäneet kohderyhmä- ja imagomarkkinoinnnin. Pitää vielä viettää uusi sessio esseiden parissa, jotta saa niille numerot. Tähän mennessä kaikki olleet niin hyviä, että tekisi mieli kaikille antaa ainakin nelonen! Taitaa todella olla joulumieli!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Torstai, Marraskuu 26, 2009
Tämän kysymyksen esitti 2-vuotias tyttäreni eilen ja aiheesta. Tottahan se lasta ihmetyttää, kun sukunimenä on linnun nimi. Tätä samaista asiaa olemme pohtineet jokaisen viiden lapsemme kanssa juuri tuossa 2 ikävuoden paikkeilla. Muistan, kun kaksoset olivat sen ikäisiä. Oli kevät, kävelimme peltoa pitkin rantaan katsomaan joko jäät ovat lähteneet. Työnsin vanhinta poikaa rattaissa ja kaksoset juoksentelivat pellolla. Pellolla oli myös ruokailemassa lauma variksia. Poika juoksi luokseni, levitteli käsiään ja pomppi ilmaan. Ihmetteli suureen ääneen miksi valikset lentävät mutta me emme vaikka olemme samaa lajia?
Näin se vaan on lentää emme osaa, vaikka olemme lintuja! Tosin ajatuksissamme lennämme. Vanhin poikamme, vaikeasti vammainen, pyörätuolimies hiihtää ja luistelee ajatuksissaan. Kun koko porukka lähdemme jäälle tekemään jompaa kumpaa, hän on ahkiossa perässä. Hän puhuu aina kuinka hän hiihtää. Ihana ajatus on se, että mielessämme voimme tehdä kaikkea sitä mitä emme muuten voisi. Hän elää niin voimaakkaasti mukana, että tunnetasolla hän käytännössä hiihtää vaikka fyysisesti se on hänelle täysin mahdotonta.
Näissä aikuisopinnoissa olen irtaantunut täysin ruodusta tai siitä, mitä olen jossakin muussa roolissa. Ajattelen ja kuvittelen olevani nuorisoasteen opettaja. Käytännössä tietysti sitä myös olen opetusharjoittelussa. Lennän ajatuksissani ja yritän samaistua nuorten rooliin, heidän maailmaansa ja katsanta kantaansa.
Olen Kajaanissa Aiken ja KYJn järjestämässä ammatillisen ja ammatillisen aikuiskoulutuksen seminaarissa. Päivät ovat olleet mielenkiintoiset. Yhtään ei voi väheksyä verkottumisen tärkeyttä ja painoarvoa. Mikä ihmetyttää on se, että tunnen itseni täällä lähes teiniksi! Joukon keski-ikä on korkea – 10 vuoden päästä 90 % läsnäolijoista on eläkeiässä. Pistää todella miettimään, mihin on meidän ammatillinen koulutus menossa? Uudistumista ja hiljaisen tiedon siirtoa tarvitaan ja nopeasti.
Lopuksi ei voi olla lentämättä… Ajatuksissani lennän …Voisinko lentää joskus isona nuorisoasteelle? Kuntayhtymä-tyyppisen organisaation virkamieheksi? Lehtoriksi? Rehtoriksi? Linnut lentää – katsotaan minne!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »
Tiistai, Marraskuu 24, 2009
Tässä talossa lähtee ääntä muualtakin kuin viidestä lapsesta ja kova äänisestä äidistä 
9-vuotiaista kaksosista neiti soittaa viulua ja herra haitaria ja pianoa. 5-vuotias aloitti juuri omasta suuresta toiveestaan viulun soiton. 2-vuotias sitten laulaa ja paukuttaa mukana kaikkea mahdollista. 12-vuotias pyörätuoli mies kuuntelee kaikkea mahdollista musisointia enemmän kuin mielellään – hän nauttii musiikista. Ja jos sitä ei ole omasta takaa tarjolla, niin sitten hän kuuntelee radiota.
Ääntä siis on meillä tarjolla ja paljon. Monta kertaa on miehen kanssa ihmetelty miten lapsemme ovatkaan niin musikaalisia ja innokkaita soittajia, vaikka meistä ei kumpikaan omaa ko. lahjoja. Emme osaa soittaa muuta kuin suutamme (jos ei lasketa sitä että soitin lähes 10 vuotta pianoa lapsena). Tässä vuosien saatossa on tullut kuuneltua näitä lasten soittimia ja täytyy myöntää ääneen, että toisissa soittimissa on pehmeämpi ääni kuin toisissa. Aloitteleva haitaristi ei saa haitarista epämiellyttävä ääniä aikaiseksi. Sen sijaan viulusti alussa saa kyllä aikaan aikamoisia jopa korvia huumaavia riitasointuja. Ja meillä on nyt sitten perheessä jo toinen aloitteleva viulusti… Pitää toivoa, että pienin neiti valitsisi jonkin muun soittimen, niin meillä on pian oma orkesteri kasassa.
Vaikka en soittoa osaa, niin käytin tänään opinnoissa oppimaani hyväksi – tein Windowsin Movie Makerillä elokuvan lapsista soittamassa. Siitä tuli kyllä aika kiva. Ajattelin jakaa sitä sukulaisille joulukortin sijaan. Sukellus sosiaaliseen mediaan johti minut eilen ja tänään opettelemaan FlickRin käyttöä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hyöty on suuri sekä kotona että työssä!
Kävin eilen kertomassa Tiimiakatemialla sosiaalisista medioista. Hämmästyin todella huomatessani kuinka vieras se maailma heille on. Luulin, että he olisivat proita ja minä noviisi, mutta asia olikin päin vastoin. Nuorissa oli jopa Facebook vastaisuutta. Kaikki nuoret eivät siis siellä vietä aikaansa. Tiimiakatemia on todella miellyttävä mutta erilainen tuttavuus. Siihen aion syventyä enemmän.
Opetusharjoittelu on netin kautta mukavassa vaiheessa. Tuotan sinne lisää materiaalia ja toiset tehtävät tällä viikolla. Muutama opiskelija on aktiivisesti ollut yhteydessä ja pyytänyt lisätietoja yms. Kiva olla tuutorina ja ohjata heitä. Vaikka lähdin vähän niin kuin soitellen sotaan, niin ei tämä opetusharjoittelu niin kauheata ole ollutkaan. Tämä on tärkeä osa oppimisprosessia! Mutta nyt meillä alkaa taas iltasoitot – vuoroin soi haitari ja vuoroin viulu pikkutyttöjen esittäessä tanssivia prinsessoja. Varsinainen von Trappin perhe todellakin!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »
Tiistai, Marraskuu 17, 2009
Meidän perhe
Tässä on meidän perhe 5-vuotiaan tyttären piirtämänä. Kuvassa on ensimmäisenä pyörätuolissa oleva isoveli 12-vuotta, sitten isi, äiti (eli minä), meidän perheen vauva 2-vuotias sisko, 9-vuotiaat kaksoset sisko ja veli, koira, piirtäjä itse ja kissa. Kuvaan hän piirsi meidät meidän talon ja leikkimökin edessä.
Minusta hän on onnistunut mahtavasti poimimaan yksittäisiä asioita meistä kokonaisuuden lisäksi. Esikoisen pyörätuolissa on todellakin siniset renkaat ja hänen jalkansa aina sojottavat eteenpäin ellei niitä ole remmeillä kiinnitetty. Isillä on hattu päässä kuten aina ulkona kesällä ja talvella. Minulle hän on piirtänyt pitkät silmäripset ja silmälasit kuten minulla onkin. Ja päällä punainen tunikapaita kuulema. Itsensä hän on piirtänyt lilaan prinsessa-asuun, mikä sattuu olemaan hänen suosikkinsa.
Iloitsen suunnattomasti tästä kuvasta. Aion kehystää kuvan ja panna seinälle kaikkien nähtäville! Tänään iloitsen myös yhdestä suoritetusta oppimistehtävästä – työelämä, yrittäjyys ja osaamisen muutos. Toinen osa on jo valmiina – nyt sen voi laittaa opettajalle menemään. Se olikin niin mukava – oikeastaan hauska – tehdä moviemakerillä. Jännityksellä odotan mitä opettaja siitä on mieltä. Toivottavasti en ollut liian luova? Tänään olen myös töiden lomassa laittanut Optimaan verkkomateriaalin opiskelijoiden saataville opetusharjoittelussani. Prosessi oli myös erittäin opetuksellinen – monta kertaa muuttelin sanamuotoja ja mietin asiat uudelleen, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen lopputulokseen. Innolla tosin odotan mitä opiskelijat saavat tehtävässään aikaan ja miten niitä päädyn arvioimaan
Vaikkakin 5-vuotiaan tyttären kuvassa olemme sormet pystyssä, niin todellisuudessa olemme todella touhukkaita!
Aihe: cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »