Arkisto ‘kasvatus’ aiheelle

Muta sanon minäkin!

Sunnuntai, Helmikuu 28, 2010

2-vuotiaan uhma sen kun kasvaa. Kaiken olisi mentävä just eikä melkein kuten hän haluaa tai muuten tulee kamala raivari! 2-vuotias on kyllä manipulointi taidoissaan aivan omassa luokassaan. Silmät nauraa – suu itkee. Hetken rauhoittuminen ja tarkistus tuottaako tulosta? Jos ei, niin esitys jatkuu. Meitä muita onneksi vaan naurattaa – sekös pientä suututtaa.

Kaikki on tällä hetkellä minä tai muta (=minua). Muta itkettää, muta suututtaa, minä haluan, minä teen, minä sitä ja minä tätä. Tässä häntä seuratessa on omassa mielessäkin käynyt pari kertaa ajatus lattialle kiljumaan heittäytymisestä – viimeksi tänä aamuna. Jos alkaisi kiljua ja potkia lattiaa, niin katoaisivatkohan pyykit? Tiskaantuisivatkohan tiskit? Paljastuisikohan lelukasojen alta ihan puhdas lattia? Tulisiko ruoka pöytään? Tekisiköhän joku pyörätuolipojan Kelan paperit?

Totuus on kuitenkin se, että vaikka kuinka tuossa lattialla räpiköisin kuin selälleen kääntynyt leppäkerttu, niin en saisi kuin pahan mielen itselleni! Eli miksi vaivautua – sen saa helpommallakin! Tällä hetkellä ei kaipaa mitään lisää – ei yhtään mitään. Taitaa käydä niin, että kaikki suunnittelemani ylimääräiset opinnot tälle keväällä saavat jäädä. Teen vain pakolliset – keskityn niiden hyvin tekemiseen.  Kevät on täynnä työtä työtyössä ja kotona. Rajansa kaikella. Se on nyt myönnettävä. Mutakin haluaa rauhoittua välillä!

Rentoilua?

Lauantai, Helmikuu 13, 2010

Omituinen olotila – osaakohan sitä oikein edes olla? On tammi-helmikuu mennyt pitkälti töitä ja opintoja tehden. Viikonloppuisin ollut vähintään toinen päivä töitä – ellei molemmat. Kuusipäiväinen tuli tästäkin viikosta, mutta huomenna on vapaa-päivä! Ihanaa! Siispä tänä iltana ei tarvitse valmistella huomista eikä mennä mihinkään – saa ihan vaan olla. Mutta osaakohan sitä? On taas takana semmoinen putki, että pieni hengähdys tulee tarpeeseen.

Eilen tämän päiväistä esitystäni valmistellessani lapset tulivat häiriköimään ja minulla meinasi mennä hermo – pinna tai miksi sitä nyt kutsutaankin. Joka tapauksessa tuntui, että nyt ei riitä kädet eikä järki sekä lasten paimentamiseen että  esityksen kasaamiseen. Nuorimmainen – neiti 2-vuotta, jolla on erinomainen tilannetaju – ymmärsi heti äidin eleistä, että kohta äiti kiehuu. Siinä hän sitten alkoi minua silittämään ja sanoi, äiti älä helmostu – minä olen sinun kaveli! No, kuka sitä nyt niin mukavalle kaverille voi hermostua? Ei kukaan.

Tulipa siinä sitten huono omatunto – tälläkin viikolla kaikki illat olen joko valmistellut seuraavaa päivää tai ollut töissä. Välillä siis fyysisesti läsnä mutta henkisesti muualla. Miten sen lapsi voisi ymmärtää – ei mitenkään? Tänään ja huomenna ja ensi viikolla aion olla sekä henkisesti että fyysisesti läsnä.

Kyllä on mielessä pyörinyt, että tulikohan kahmaistua liian iso pala kerralla – opinnot kaiken tämän muun hässäkän päälle näin nopeasti? No, mitäpä sitä enää miettimään – tehty mikä tehty. Enkä kadu pätkääkään. Ehkä lyhyt ja intensiivinen rutistus parempi kuin piinata koko perhettä vuosisotalla. Tämän jälkeen sitä taas arvostaa vapaa-aikaa ihan toisella tavalla. ‘

Kuten tästä ehkä paistaa alkaa opintojen suhteen löysäily. Eilen oli viimeinen opetusharjoittelukerta, johon itse olen tyytyväinen. Onnistuin auton kanssa hölmöilyn jälkeen kuitenkin saamaan itseni kasaan ja vetämään tunnin ilman ongelmia – ja autoasiaa sen kummemmin pohtimatta. Ehkä se pieni jännitys siitä, mitä mies sanoo, antoi positiivista energiaa. Kuuntelemassa oli neljä vertaisohjaajaa ja ohjaava opettaja. Jotenkin tuntuu, että näiden opintojen aikana, on varmuus opettaa lisääntynyt, eikä enää niin hermostu pienistä teknisistä tai muita ongelmista – ne ovat arkipäivää. Vielä opetusharjoittelusta raportti ja portfolio. Siinäkö se sitten on?

Osaakohan sitä vaan jatkossa rentoilla vai pitäisikö miettiä, että mitä seuraavaksi? Oli miten oli tänään en semmoisia mieti vaan olen vaan ja pistän aivot narikkaan!

Äiti, näytä mulle Heesus!

Lauantai, Tammikuu 30, 2010

Miks me kaikki ollaan lintuja – kysymyksen lisäksi tämä  on toinen kysymys, jota lapset jossakin vaiheessa kasvua pohtivat. Muistan kaksosista herran pohtineen tätä ensimmäisen ja toisen päiväkerhotalven aikana monen monta kertaa. Ilmeisesti johtui siitä, että en osannut antaa tyydyttävää vastausta. Hänen mielestään Jeesus oli joka taulussa, minkä olin näyttänyt eri näköinen – eihän silloin voi suinkaan olla kyse samasta henkilöstä vai voiko? Olimme sitten lasten kastepapin ja meidän vihkipapin syntymäpäivillä, siellä pikkumies kyseli taas kerran asiaa monen monituista kertaa. Kunnes Heikki-pappi otti kaimaansa kädestä ja vei katsomaan hänen itsensä maalaamaa taulua, joka kuvasi Jeesusta. Sen jälkeen pikkumies rauhoittui ja hänen mielessään kuva  Jeesuksesta kirkastui.

Hassua miten asiat sitten selviävät – kun vaan osaa ne selvittää lasta tyydyttävästi. Tätä pohdin tänään. Opetusharjoitteluni kaksi viimeistä opetuskertaa lähestyvät ja on mietittävä mistä kulmasta niihin tulee. On ainakin yritettävä löytää se kulma, josta opiskelija asian näkee. Se ei todellakaan aina ole se kulma, josta minä asiaa katson. Asettuminen toisen asemaan tai tilanteesee on välillä vaikeaa – erityisen vaikeaa, jos ei tiedä mistä kulmasta toinen sitä katsoo. Tässäpä ehkä on toisaalta opetustyön jänittävyys. Voit suunnitella niin tai näin mutta päätyä kuitenkin tekemään ihan väärinpäin!

Samaa sukua – eri maata

Keskiviikko, Tammikuu 20, 2010

Kaksoset – 9 vuotiaat – ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä ihan kaikilta ominaisuuksiltaan. Tyttö on vähän sinne päin -tyyppi kun taas poika on niin tarkka että paljon tarkempi ei juuri olla voi. Tytölle suurin ihanuus koulussa on kaverit. Pojalla taas tiedon jano on se, mikä tekee koulusta kivan. Myös taidoiltaan kaksoset ovat aivan erilaisia.

Muistan heidän olleessaan vauvoja, kuinka tyttö harjoitteli viikkoja kääntymistä. Ähisi, puhisi ja punnersi lattialla. Oli kooltaan pieni, mutta sinnikäs. Poika - isompi kooltaan –  makasi lattialla selällään ympäristöä havainnoiden ja siskon touhuja ihmetellen. Tyttö kääntyikin sitten varhain ensimmäistä kertaa. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen kunnes lähes puolen vuoden iässä ykskaks vain kääntyi ilman minkään näköisiä harjoituksia. Sama oli kävelemisen opettelu. Tyttö käveli varhain ja harjoitteli puita pitkin sinnikäästi. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään noustakseen. Muistan kun oli kesäkuu kaksoset olivat noin kuukausi sitten täyttäneet vuoden. Olimme pihassa. Tyttö touhusi kävellen – poika maassa istuskellen. Näimme mummon lähestyvän pyörällä pihaa. Taas ykskaks yllättäin poika otti, nousi ja juoksi mummon luokse ilman sen kummempia harjoituksia.

Sen sijaan lukemiseen oppimisessa kävi juuri päinvastoin. Monta kertaa olimme pohtineet pojan eskarikypsyyttä, mutta hän kuitenkin aloitti eskarin ajallaan yhtä aikaa siskonsa kanssa. Eskaria oli pari viikkoa käyty, kun poika yksi aamu kirjoittaa minulle paperille sanan koira. Ajattelin, että onpas mies opetellut ulkoa sanan. Meni pari päivää, kun hän sanoo minulle, että äiti luettele sanoja niin minä kirjoitan. Ajattelin saavani siansaksaa, mutta enpä saanutkaan. Luettelin kymmenen sanaa ja hän oikeasti kirjoitti joka ikisen oikein paperille. Hän oli siis oppinut kirjoittamaan. No, ennen kuin oli käyty eskaria ensimmäinen kuukausi hän oppi lukemaan. Sisko sitten tuli perässä vähän ennen joulua. Opettaja monta kertaa naureskeli minulle sitä, kuinka olin ollut huolissani pojan eskarikypsyydestä…

Tässä ehkä onkin meidän kaksosten suurin ero. Tyttö on liikunnallinen, kätevä käsistään ja rakastaa piirtämistä. Poika on selkeästi lukutoukka, joka lukee ja lukee. Sen sijaan hän on aika kömpelö. Hän pitää liikunnasta, mutta ei ole niillä tunneilla suosittu, koska on selkeästi muita poikia huomattavasti kömpelömpi esim. pallon käsittelyssä. Tästä asiasta käymme jatkuvasti keskusteluja. Häntä harmittaa niin kovasti, kun kukaan ei esim. sählyssä hänelle syöttele. Hän niin mielellään pelaisi!

Erilaiset oppijat ovat suuri haaste jo peruskoulussa. Miten tukea heidän kasvua ja kehitystään, niin että kaikki pääsevät osallistumaan kaikkeen? Annetaanko kaikille mahdollisuus edes yrittää – kasvattaa taitojaan? Nyt lähden tästä opiskelujen pariin pohtimaan juuri näitä asioita – tosin ammatillisella puolella. Ihan varmasti nämä omatkin lapsoset siellä aina esiin nousevat. Niin samanlaisia mutta kuitenkin niin erilaisia!

Meillä asuu draamakuningatar!

Keskiviikko, Tammikuu 13, 2010

Nuorimmainen – pahnan pohjimmainen – neiti pippurinen jatkaa luontonsa kehittämistä. 2- vuotias osaa olla oikeasti todella huvittava välillä ja välillä niin raivostuttava että meinaan hajota liitoksistani. Sekunnissa hänen mielialansa muuttuu. Useimmiten syy löytyy sisaruksista tai minusta- yhdestä tai useammasta. Tänä aamuna 5-vuotias isosisko erehtyi ottamaan juuston ja voi sitä huutoa ja meteliä. Neiti pippurinen olisi halunnut sen itselleen ettei vaan sisko syö kaikkea! Hän sai siitä kevyesti aikaan useamman minuutin raivari/kiukkukohtauksen. Vain siitä syystä, että juuri avattu iso Oltermanni saattaa kokonaisuudessaan mennä isosiskon masuun. Kyllähän kilo juustoa nyt 5-vuotiaan vatsaan kevyesti uppoaa vai mitä?

Monta kertaa olen mielessäni miettinyt, että entäs jos olisi enemmän lapsia – kuudes, seitsemäs? Tuntuu nimittäin siltä, että mitä enemmän lapsia, sitä tomerampia ja itsenäisempiä ovat pienimmät. Tästä viidennestä ei ainakaan tarvitse olla huolissaan etteikö osaisi puoliaan pitää! Ei todellakaan. Kaverit ja muut saavat huutia. Neiti minä itse, neiti draamakuningatar osaa kyllä roolinsa. Jos ei asiat mene kuten hän tahtoo, niin hän heittäytyy rooliinsa. Tekemällä tekee itkua – jos ei kyynel irtoa niin ääni kyllä lähtee ja suu on auki kuin operetti tähdellä! Monta kertaa nauramme kippurassa häntä kuunnellessa. On hän vaan niin raivostuttavan huvittava! Ja hänkös vaan naurusta yltyy. Tosin sitten jäljestä päin istuu sylissä kuin lauhkea lammas ja kertoo useimmiten syyn kiukustumiseensa – Semma haluaa! Täytyy kyllä myöntää, että tytöllä on myös selitys ja puhelahjat kunnossa. Iltaisin on niin paljon asiaa, ettei tahdo ehtiä nukkumaan. Minä leijailen unen ja valveen rajamailla ja kuuntelen hänen selityksiään useimmiten päivän tapahtumista. Nyt on kyllä tullut mukaan myös mielikuvitus – aina ei voi olla ihan varma puhutaanko nyt totta vai tarua? Mutta joka tapauksessa juttua piisaa ja paljon. Jos tästä tytöstä ei tule draamakuningatarta niin ei sitten kenestäkään!

Kaunista kuin kuvissa

Tiistai, Tammikuu 12, 2010

IMG_2007Luonto on ollut viime viikot kauneimmillaan. Pakkanen pukee puita, metsää, peltoja – suomalaista maalaismaisemaa! Kovillakin pakkasella siniset hetket ja vaaleanpunaiset auringon nousut ovat olleet niin mahtavan näköisiä, että sanoiksi ei osaa pukea. Ei myöskään tälläinen harrastelija kuvaajaa osaa tallentaa niitä filmille. Nämä luonnon lapset – omat viisi – ovat olleet niin rusoposkisia näillä pakkaskeleillä. Olemme kansaa, joka ulkoilee säällä kuin säällä muutoin kaatuu seinät tai hajoaa talo. Jos viisi lasta käyttää kaiken energiansa sisällä, niin jälki on sitten sen mukaista – ulkona täällä maalla on tilaa, missä juosta, riehua, huutaa, painia tai vaikka kaivaa lunta. Ja lapset ovatkin tänä talvena rakentaneet hienon lumimajan, jossa on pari huonetta. Siellä ja muissa ulkohommissa posket punoittavat ja mielet virkistyvät! Me olemme talvi-ihmisiä!

Opinnoissa olen päässyt taas askeleen eteenpäin. Olen vihdoinkin saanut laitettua kaikki  valokuvani Picasaan ja osan Flickriin. Olen siis opiskellut kaksi uutta työkalua. Näistä työkaluista hyötyy koti, työ ja opinnotkin! Sekä hauskaa että hyödyllistä. Vaan kun vielä osaisi kuvata kauniita kuvia ja omistaisi kunnon kameran, niin sitten voisi muillekin kuviansa esitellä. Lapset rakastavat kuvia – katsovat niitä enemmän kuin mielellään. Kun on perheessä kolme tyttöä, jotka ovat niin samannäköisiä samanikäisinä, että jatkuvasti käydään kiistaa siitä kuka kuvassa on. Jokainen neideistä on varma, että se olen minä. Vaan äidinkin on välillä pakko tarkistaa päivämäärästä kuvassa olija. Samat vaatteet saman ikäisinä ja niin sama ulkonäkö, että itsekin hämääntyy. Pojat kyllä tunnistaa toisistaan – pyörätuolista ainakin. Ja ulkonäöstäkin kyllä. Pojat eivät ole samaan muottiin valettuja kuten meidän tytöt! Mutta kuten luonto näillä keleillä niin nämä omat armaatkin ovat kauniita kuin kuvat!

Paluu ARKEEN

Perjantai, Tammikuu 8, 2010

Lähes kolmen viikon loman jälkeen paluu arkeen on ollut aika rankka. Koko perheen elämän rytmi on lomalla ollut täysin arjesta poikkeava. Pikkutytöt ja pyörätuolimies ovat päiväunet ottaneet vasta kolmen maissa. Täytyy myöntää, että itsekin on tultu mentyä pikkuneitien viereen lähes joka päivä lomalla. Mikäs sen ihanampaa! Ei välttämättä nukuta yhtä kauan kuin neitejä, mutta kerrankin mahdollisuus hiljaisuudessa lukea kirjaa. Tulikin luettu kolme romaania lomalla. Nukkumaan on menty vasta ennen yhtätoista ja aamulla suurin osa meistä heräsi yhdeksän pintaan. Kaksosia lukuun ottamatta, joista herra heräsi aikaisin ja neiti saattoi nukkua yhteentoistakin. Kyllä teki loma meille kaikille hyvää!

Ei ollut ohjelmassa juuri mitään. Muutamia vieraita kävi piristämässä ettei ihan mökkihöperöiksi. Jouluaatto on perinteisesti päivä, jolloin ollaan molempien sukulaisten luona. Aamulla syödään jouluateria kaikkine herkkuineen, jälkiruoka puuroineen ja kahveineen miehen veljen anoppilassa, jossa ovat myös miehen äiti ja hänen veli perheineen. Sieltä kiiruhdamme minun vanhemmilleni, jossa on myös sisareni. Mummolassa sitten illalla syömme toisen jouluaterian ja sinne saapuu kauan odotettu joulupukki.

Sen jälkeen joulunpyhät olemme kotona – yleensä ihan vain oman perheen kesken. Niinä päivinä nautitaan vain yhdessä olosta ja rauhasta. Ne päivät, ovat ihania – niitä odottaa aina rankan syksyn jälkeen.

No, loma siis oli ja meni. Eilen koitti arki muilla paitsi pyörätuolimiehellä ja pikkuneideillä. Kaksoset piti repiä ylös seitsemältä ja mies laittoi heidät pakkasen selkään kävelemään pysäkille. Minä olin lähtenyt jo puoli kuusi ajamaan kohti juna-asemaa ehtiäkseni kymmeneksi Helsinkiin töihin. Niin hyvin kun tulikin lomalla nukuttua, niin kyllä piti vahtia kelloa viimeinen yö! Pyörätuolimiehen loma jatkuu vielä ensi maanantaihin.

Eikä arki aikaile tai jätä varaa hitaaseen käynnistymiseen. Saman tien tuntuu taas puskevan päälle kaikki työ-, koulu-, lasten harrastus yms. asiat. 400 km päästä olen taas säätänyt lasten menoja töiden säätämisen ohessa. No, tästä viikosta taas selvittiin – lyhyt viikko oli harjoitella. Ensi viikolla sitten toivottavasti mittarissa on ainakin 150, kun pyörätuolimieskin aloittaa taas kouluun. Täyttä höyryä eteenpäin!

Eikö lapset saa olla enää lapsia – Oman tiensä kulkija?

Maanantai, Tammikuu 4, 2010

9-vuotiaat kaksoset – tyttö ja poika – ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä.  Tässä syksyllä tyttö kovasti touhotti ala-asteen diskoon lähtöä. Molemmat olivat menossa mummolle yöksi kyseisenä päivänä. Jätettyäni kaksoset mummolaan soitin perään, koska olin unohtanut sanoa, että tottakai poikakin voi diskoon lähteä, jos haluaa. Mummo tuumasi, että asiasta juuri puhuttiin ja poika oli sanonut, että ei voi lähteä, koska samaan aikaan tulee Pikku Kakkonen, jonka hän haluaa katsoa. Samaisesta Pikku Kakkosesta oltiin puhuttu pari viikkoa aikaisemmin, koska poika sanoi, että häntä toiset kiusaa, kun hän katsoo pikkusiskojen kanssa kyseistä ohjelmaa. Oli kuulema tullut asiasta puhetta ja toiset olivat tuumanneet, että on ihan vauvojen ohjelma. Meidän herra oli ilmoittanut, että ei se mikään vauvojen ohjelma ole – minun pikkusiskonikin alkoi sitä katsomaan vasta kaksi vuotiaana eikä vauvana! Niinpä hän tykkää pikkutyttöjen kanssa ohjelmaa katsoa.

Syyslomalla ostimme samaiselle herralle hienon punaisen Star Wars repun, jota hän oli katsellut. No, nyt jouluna kävi ilmi, että hänen on saatava uusi reppu – kuvioton reppu, koska kellään muulla kolmosen pojalla ei ole kuviollista reppua. Niin kovasti hän sanoi repusta tykkäävään, mutta ei voi sitä enää kouluun laittaa. Kaksossisko on aina mennyt valtavirran mukana – haluamatta erottua massasta. Sen sijaan herra on kyllä ollut pitkälti oma itsensä ilman mitään suurempia paineita toisilta, mutta nyt se taitaa hänellekin iskeä. Eikö lapset saa enää olla lapsia?

Hän on ainoa luokastaan soittoharrastava poika – haitari ja piano ovat hänen soittimiaan. Pianossa ei käy meidän kylälällä muita poikia kuin hän. Silti hän reippaasti omasta halustaan meni pianolaisten pikkujouluihin – vei nyyttikesteihin osansa ja kuunteli tyttöjen soitot. Odottelin kotona soittoa hakemaan kesken kaiken, mutta niinpä hän oli koko ajan siellä.

Oman tiensä kulkija – olenko minäkin sellainen? Sitä on tässä lomalla tullut pohdittua ja paljon. Sitä mitä minä isona teen – mitä minä isona haluan tehdä? Kuinka kauan on tarkoituksenmukaista harrastaa näin pitkää työmatkaa? Jaksaako sitä? Oma tieni on löydettävä – etsimistä on jatkettava! Viittoja on pystyssä jo paljon, mutta mikä on se suunta minne käännyn seuraavaksi?

Nyt syttyy neljäs kynttilä

Sunnuntai, Joulukuu 20, 2009

Lapset rakastavat rutiineja. Adventtirutiineihin kuuluu ennen aamupalaa kynttilöiden sytytys ja virren 13 veisuu. Tänä aamuna saimmekin laulaa sitten koko virren. Nuorin 2-vuotiaskin jo ensimmäiset kaksi säkeistöä “laulaa” – samoin pyörätuolimies. Syksyllä pyörätuolimiehen eli 12-vuotiaan esikoisemme koulusta vaivihkaa kyseltiin olemmeko keskimääräistä enemmän uskovaisia? Hämmästyin kovasta kysymyksestä ja vastasin, että emme ole – olemme normaaleja luterilaisia. Käymme kirkossa juhlapyhinä, lastenmessuissa, iltaan kuuluu iltarukous ja adventtisunnuntaihin kynttilöiden sytytys. Kysyin sitten, että miksi kysyitte. Pyörätuolimiehellä on välillä vaikea keskittyä ja kiinnostus koulua kohtaan on ajoittain huono, mutta kun aloitetaan puhuminen uskonnosta tai Jeesuksesta, niin hän hiljenee ja kuuntelee täysin keskittyneesti. Samoin kuulema syksyn koulukirkossa hän oli hiljentynyt, laittanut kädet ristiin rukouksissa, Isä Meidän rukouksessa sanonut Aamen ja pyytänyt jumalanpalveluksen jälkeen saada keskustella papin kanssa. Tästä oli koulussa vedetty johtopäätös, että perheen on pakko olla tosi uskovaisia. Totta on kyllä se, että pyörätuolimies nauttii kirkossa olemisesta – hän kuuntelee tarkkaan, hiljentyy ja rauhoittuu. Hän rakastaa musiikkia ja kuunnella Raamatun kertomuksia. Kirkossa olessamme näkee usein vanhoilla ihmisillä silmien kostuvan, kun he katsovat häntä – pyörätuolissa, kädet ristissä ja hartaana. En tiedä kostuvatko silmät säälistä vai herkästä tunnelmasta?

Sydämestäni toivon, että se ei ole sääliä, koska sitä emme kaipaa! Säälillä ei tätä maailmaa rakenneta eikä tilannetta paranneta. Säälin sijaan toivon lapselleni vammasta huolimatta normaalia ja tasavertaista kohtelua! Valitettavan usein vanhemmat ihmiset vaan sortuvat säälimään pyörätuolimiestä ja perhettämme. Teemme kaikemme kasvattaaksemme hänestä tasavertaisen kansalaisen niillä edellytyksillä, mitkä hänelle on suotu!

Erityistä ja erilaista

Torstai, Joulukuu 10, 2009

Meillä tästä aiheesta käydään harva se päivä keskusteluja. Tämä tietysti johtuu siitä, että vanhin lapsista on vaikeasti vammainen – pyörätuoliukko (12-vuotias). Nuoremmat ovat kasvaneet hänen vammansa kanssa ja se on heille normaalia – muusta he eivät tiedä. Emmekä mekään eikä hänkään. Hän vammautui syntymässään.

Silti vammaiskirjo maailmassa on laaja ja meidän lasten kuva vammaisesta henkilöstä on veljen kaltaiset vammaiset. Kuurot tai sokeat eivät heidän mielestään ole vammaisia, koska he osaavat kävellä ja syödä itse. Lasten mielestä he ovat sairaita. Meidän lähipiirissä onkin ehkä jopa harvinaisen paljon syntymässä vammautuneita lapsia. Kaksosten kanssa samana vuonna keskosena syntynyt poika naapurissa, joka lasten kategoriassa on samanlainen vammainen kuin isoveli. Pikkuserkku 5 km päässä taas sitten kaksosia 2-vuotta nuorempi, ei lasten mielestä tähän kategoriaan kuuluu, koska hän kävelee vaikka hänkin on omalla tavallaan vammainen. Nämä kolme poika kaikki käyvät samaa liikuntavammaisten koulua, joka on meidän ns. normaalilasten mielestä aivan mahtava paikka, koska siellä on pallomeri ja mahdottoman paljon erilaisia leluja.

Erilaisuuteen koulutuksen puolella tutustuin Tiimiakatemialla. Erittäin mielenkiintoinen – erilainen- opinahjo. Tutustuimme oppimispiirimme kanssa heidän toimintaan ja muutamaan siellä olevaan ns. erityisoppilaaseen ja heidän taustoihinsa. Nuorille on nostettava hattua – he kertoivat todella avoimesti ongelmistaan ja siitä kuinka juuri tämä sopii heille. Erilaisuutta on monenmoista. Päälle päin ei läheskään kaikki näy, vaikka sisällä kuinka kuohuisi. Tämä onkin se haaste, minkä edessä opettaja on jatkuvasti.

Mielessäni monta kertaa olen pyöritellyt tätä ns. normaaliutta – kuka meistä oikeasti on ns. normaali? Onko kukaan? Omien lastenkin kohdalla tätä monesti miettii – onko nämä neljä muuta sitten normaaleja vai ei? Normaaleja, erityisiä tai erilaisia, niin kaikki ovat kuitenkin ihania!