2-vuotiaan uhma sen kun kasvaa. Kaiken olisi mentävä just eikä melkein kuten hän haluaa tai muuten tulee kamala raivari! 2-vuotias on kyllä manipulointi taidoissaan aivan omassa luokassaan. Silmät nauraa – suu itkee. Hetken rauhoittuminen ja tarkistus tuottaako tulosta? Jos ei, niin esitys jatkuu. Meitä muita onneksi vaan naurattaa – sekös pientä suututtaa.
Kaikki on tällä hetkellä minä tai muta (=minua). Muta itkettää, muta suututtaa, minä haluan, minä teen, minä sitä ja minä tätä. Tässä häntä seuratessa on omassa mielessäkin käynyt pari kertaa ajatus lattialle kiljumaan heittäytymisestä – viimeksi tänä aamuna. Jos alkaisi kiljua ja potkia lattiaa, niin katoaisivatkohan pyykit? Tiskaantuisivatkohan tiskit? Paljastuisikohan lelukasojen alta ihan puhdas lattia? Tulisiko ruoka pöytään? Tekisiköhän joku pyörätuolipojan Kelan paperit?
Totuus on kuitenkin se, että vaikka kuinka tuossa lattialla räpiköisin kuin selälleen kääntynyt leppäkerttu, niin en saisi kuin pahan mielen itselleni! Eli miksi vaivautua – sen saa helpommallakin! Tällä hetkellä ei kaipaa mitään lisää – ei yhtään mitään. Taitaa käydä niin, että kaikki suunnittelemani ylimääräiset opinnot tälle keväällä saavat jäädä. Teen vain pakolliset – keskityn niiden hyvin tekemiseen. Kevät on täynnä työtä työtyössä ja kotona. Rajansa kaikella. Se on nyt myönnettävä. Mutakin haluaa rauhoittua välillä!