Arkisto ‘opetusharjoittelu’ aiheelle
Lauantai, Helmikuu 13th, 2010
Omituinen olotila – osaakohan sitä oikein edes olla? On tammi-helmikuu mennyt pitkälti töitä ja opintoja tehden. Viikonloppuisin ollut vähintään toinen päivä töitä – ellei molemmat. Kuusipäiväinen tuli tästäkin viikosta, mutta huomenna on vapaa-päivä! Ihanaa! Siispä tänä iltana ei tarvitse valmistella huomista eikä mennä mihinkään – saa ihan vaan olla. Mutta osaakohan sitä? On taas takana semmoinen putki, että pieni hengähdys tulee tarpeeseen.
Eilen tämän päiväistä esitystäni valmistellessani lapset tulivat häiriköimään ja minulla meinasi mennä hermo – pinna tai miksi sitä nyt kutsutaankin. Joka tapauksessa tuntui, että nyt ei riitä kädet eikä järki sekä lasten paimentamiseen että esityksen kasaamiseen. Nuorimmainen – neiti 2-vuotta, jolla on erinomainen tilannetaju – ymmärsi heti äidin eleistä, että kohta äiti kiehuu. Siinä hän sitten alkoi minua silittämään ja sanoi, äiti älä helmostu – minä olen sinun kaveli! No, kuka sitä nyt niin mukavalle kaverille voi hermostua? Ei kukaan.
Tulipa siinä sitten huono omatunto – tälläkin viikolla kaikki illat olen joko valmistellut seuraavaa päivää tai ollut töissä. Välillä siis fyysisesti läsnä mutta henkisesti muualla. Miten sen lapsi voisi ymmärtää – ei mitenkään? Tänään ja huomenna ja ensi viikolla aion olla sekä henkisesti että fyysisesti läsnä.
Kyllä on mielessä pyörinyt, että tulikohan kahmaistua liian iso pala kerralla – opinnot kaiken tämän muun hässäkän päälle näin nopeasti? No, mitäpä sitä enää miettimään – tehty mikä tehty. Enkä kadu pätkääkään. Ehkä lyhyt ja intensiivinen rutistus parempi kuin piinata koko perhettä vuosisotalla. Tämän jälkeen sitä taas arvostaa vapaa-aikaa ihan toisella tavalla. ‘
Kuten tästä ehkä paistaa alkaa opintojen suhteen löysäily. Eilen oli viimeinen opetusharjoittelukerta, johon itse olen tyytyväinen. Onnistuin auton kanssa hölmöilyn jälkeen kuitenkin saamaan itseni kasaan ja vetämään tunnin ilman ongelmia – ja autoasiaa sen kummemmin pohtimatta. Ehkä se pieni jännitys siitä, mitä mies sanoo, antoi positiivista energiaa. Kuuntelemassa oli neljä vertaisohjaajaa ja ohjaava opettaja. Jotenkin tuntuu, että näiden opintojen aikana, on varmuus opettaa lisääntynyt, eikä enää niin hermostu pienistä teknisistä tai muita ongelmista – ne ovat arkipäivää. Vielä opetusharjoittelusta raportti ja portfolio. Siinäkö se sitten on?
Osaakohan sitä vaan jatkossa rentoilla vai pitäisikö miettiä, että mitä seuraavaksi? Oli miten oli tänään en semmoisia mieti vaan olen vaan ja pistän aivot narikkaan!
Aihe: aikusopiskelu, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Lauantai, Tammikuu 30th, 2010
Miks me kaikki ollaan lintuja – kysymyksen lisäksi tämä on toinen kysymys, jota lapset jossakin vaiheessa kasvua pohtivat. Muistan kaksosista herran pohtineen tätä ensimmäisen ja toisen päiväkerhotalven aikana monen monta kertaa. Ilmeisesti johtui siitä, että en osannut antaa tyydyttävää vastausta. Hänen mielestään Jeesus oli joka taulussa, minkä olin näyttänyt eri näköinen – eihän silloin voi suinkaan olla kyse samasta henkilöstä vai voiko? Olimme sitten lasten kastepapin ja meidän vihkipapin syntymäpäivillä, siellä pikkumies kyseli taas kerran asiaa monen monituista kertaa. Kunnes Heikki-pappi otti kaimaansa kädestä ja vei katsomaan hänen itsensä maalaamaa taulua, joka kuvasi Jeesusta. Sen jälkeen pikkumies rauhoittui ja hänen mielessään kuva Jeesuksesta kirkastui.
Hassua miten asiat sitten selviävät – kun vaan osaa ne selvittää lasta tyydyttävästi. Tätä pohdin tänään. Opetusharjoitteluni kaksi viimeistä opetuskertaa lähestyvät ja on mietittävä mistä kulmasta niihin tulee. On ainakin yritettävä löytää se kulma, josta opiskelija asian näkee. Se ei todellakaan aina ole se kulma, josta minä asiaa katson. Asettuminen toisen asemaan tai tilanteesee on välillä vaikeaa – erityisen vaikeaa, jos ei tiedä mistä kulmasta toinen sitä katsoo. Tässäpä ehkä on toisaalta opetustyön jänittävyys. Voit suunnitella niin tai näin mutta päätyä kuitenkin tekemään ihan väärinpäin!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Torstai, Joulukuu 10th, 2009
Meillä tästä aiheesta käydään harva se päivä keskusteluja. Tämä tietysti johtuu siitä, että vanhin lapsista on vaikeasti vammainen – pyörätuoliukko (12-vuotias). Nuoremmat ovat kasvaneet hänen vammansa kanssa ja se on heille normaalia – muusta he eivät tiedä. Emmekä mekään eikä hänkään. Hän vammautui syntymässään.
Silti vammaiskirjo maailmassa on laaja ja meidän lasten kuva vammaisesta henkilöstä on veljen kaltaiset vammaiset. Kuurot tai sokeat eivät heidän mielestään ole vammaisia, koska he osaavat kävellä ja syödä itse. Lasten mielestä he ovat sairaita. Meidän lähipiirissä onkin ehkä jopa harvinaisen paljon syntymässä vammautuneita lapsia. Kaksosten kanssa samana vuonna keskosena syntynyt poika naapurissa, joka lasten kategoriassa on samanlainen vammainen kuin isoveli. Pikkuserkku 5 km päässä taas sitten kaksosia 2-vuotta nuorempi, ei lasten mielestä tähän kategoriaan kuuluu, koska hän kävelee vaikka hänkin on omalla tavallaan vammainen. Nämä kolme poika kaikki käyvät samaa liikuntavammaisten koulua, joka on meidän ns. normaalilasten mielestä aivan mahtava paikka, koska siellä on pallomeri ja mahdottoman paljon erilaisia leluja.
Erilaisuuteen koulutuksen puolella tutustuin Tiimiakatemialla. Erittäin mielenkiintoinen – erilainen- opinahjo. Tutustuimme oppimispiirimme kanssa heidän toimintaan ja muutamaan siellä olevaan ns. erityisoppilaaseen ja heidän taustoihinsa. Nuorille on nostettava hattua – he kertoivat todella avoimesti ongelmistaan ja siitä kuinka juuri tämä sopii heille. Erilaisuutta on monenmoista. Päälle päin ei läheskään kaikki näy, vaikka sisällä kuinka kuohuisi. Tämä onkin se haaste, minkä edessä opettaja on jatkuvasti.
Mielessäni monta kertaa olen pyöritellyt tätä ns. normaaliutta – kuka meistä oikeasti on ns. normaali? Onko kukaan? Omien lastenkin kohdalla tätä monesti miettii – onko nämä neljä muuta sitten normaaleja vai ei? Normaaleja, erityisiä tai erilaisia, niin kaikki ovat kuitenkin ihania!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Maanantai, Marraskuu 30th, 2009
Lapset ovat aivan innoissaan lähestyvästä joulukuusta. Niin innoissaan, että saivat minutkin innostumaan. Teimme tänään jo ns. esijoulusiivouksen. Puhtaille lattioille päätimme laittaa jo joulumatot ja ikkunoihin jouluverhot ja -valot. 9-vuotias poika verhoja laittaessaan sanoi: äiti näissä valmisteluissa tulee niin joulutunnelma! Se on totta. Tuli niin joulutunnelma, että päätin päivälliseksi tehdä porkkana- ja lanttulaatikkoa. Vietimme siis oikeastaan pikkujoulua. Keittiön ikkunassa paloi jouluvalot ja punaiset verhot, joiden välistä roikkui juuri huovutetut joulunpunaiset sydämet. Siinä me sitten istuimme päivällisellä lähes koko perhe. Paitsi pyörätuoli poika, kuka on viikot liikuntavammaisten koulussa. Toivottavasti heillä on koululla myös jo joulutunnelmaa.
Meillä siis ollaan tänään todellakin joulumielellä ja -kielellä. Mieli on muutoinkin hyvä. Sain tänään Optimaan laitettua opetusharjoitteluni toisen osan materiaalin ja tehtävät. Enää siis puuttuu tästä kurssista vain tenttitehtävät. Tosin aikaa menee kyllä vielä kymmeniä tunteja tehtävien tarkastamiseen ja arviointiin. Lueskelin illan ratoksi ensimmäisen osan esseitä. Ilokseni sain huomata, että opiskelijat ovat todellakin ymmärtäneet kohderyhmä- ja imagomarkkinoinnnin. Pitää vielä viettää uusi sessio esseiden parissa, jotta saa niille numerot. Tähän mennessä kaikki olleet niin hyviä, että tekisi mieli kaikille antaa ainakin nelonen! Taitaa todella olla joulumieli!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Torstai, Marraskuu 26th, 2009
Tämän kysymyksen esitti 2-vuotias tyttäreni eilen ja aiheesta. Tottahan se lasta ihmetyttää, kun sukunimenä on linnun nimi. Tätä samaista asiaa olemme pohtineet jokaisen viiden lapsemme kanssa juuri tuossa 2 ikävuoden paikkeilla. Muistan, kun kaksoset olivat sen ikäisiä. Oli kevät, kävelimme peltoa pitkin rantaan katsomaan joko jäät ovat lähteneet. Työnsin vanhinta poikaa rattaissa ja kaksoset juoksentelivat pellolla. Pellolla oli myös ruokailemassa lauma variksia. Poika juoksi luokseni, levitteli käsiään ja pomppi ilmaan. Ihmetteli suureen ääneen miksi valikset lentävät mutta me emme vaikka olemme samaa lajia?
Näin se vaan on lentää emme osaa, vaikka olemme lintuja! Tosin ajatuksissamme lennämme. Vanhin poikamme, vaikeasti vammainen, pyörätuolimies hiihtää ja luistelee ajatuksissaan. Kun koko porukka lähdemme jäälle tekemään jompaa kumpaa, hän on ahkiossa perässä. Hän puhuu aina kuinka hän hiihtää. Ihana ajatus on se, että mielessämme voimme tehdä kaikkea sitä mitä emme muuten voisi. Hän elää niin voimaakkaasti mukana, että tunnetasolla hän käytännössä hiihtää vaikka fyysisesti se on hänelle täysin mahdotonta.
Näissä aikuisopinnoissa olen irtaantunut täysin ruodusta tai siitä, mitä olen jossakin muussa roolissa. Ajattelen ja kuvittelen olevani nuorisoasteen opettaja. Käytännössä tietysti sitä myös olen opetusharjoittelussa. Lennän ajatuksissani ja yritän samaistua nuorten rooliin, heidän maailmaansa ja katsanta kantaansa.
Olen Kajaanissa Aiken ja KYJn järjestämässä  ammatillisen ja ammatillisen aikuiskoulutuksen seminaarissa. Päivät ovat olleet mielenkiintoiset. Yhtään ei voi väheksyä verkottumisen tärkeyttä ja painoarvoa. Mikä ihmetyttää on se, että tunnen itseni täällä lähes teiniksi! Joukon keski-ikä on korkea – 10 vuoden päästä 90 % läsnäolijoista on eläkeiässä. Pistää todella miettimään, mihin on meidän ammatillinen koulutus menossa? Uudistumista ja hiljaisen tiedon siirtoa tarvitaan ja nopeasti.
Lopuksi ei voi olla lentämättä… Ajatuksissani lennän …Voisinko lentää joskus isona nuorisoasteelle? Kuntayhtymä-tyyppisen organisaation virkamieheksi? Lehtoriksi? Rehtoriksi? Linnut lentää – katsotaan minne!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »
Tiistai, Marraskuu 24th, 2009
Tässä talossa lähtee ääntä muualtakin kuin viidestä lapsesta ja kova äänisestä äidistä 
9-vuotiaista kaksosista neiti soittaa viulua ja herra haitaria ja pianoa. 5-vuotias aloitti juuri omasta suuresta toiveestaan viulun soiton. 2-vuotias sitten laulaa ja paukuttaa mukana kaikkea mahdollista. 12-vuotias pyörätuoli mies kuuntelee kaikkea mahdollista musisointia enemmän kuin mielellään – hän nauttii musiikista. Ja jos sitä ei ole omasta takaa tarjolla, niin sitten hän kuuntelee radiota.
Ääntä siis on meillä tarjolla ja paljon. Monta kertaa on miehen kanssa ihmetelty miten lapsemme ovatkaan niin musikaalisia ja innokkaita soittajia, vaikka meistä ei kumpikaan omaa ko. lahjoja. Emme osaa soittaa muuta kuin suutamme (jos ei lasketa sitä että soitin lähes 10 vuotta pianoa lapsena). Tässä vuosien saatossa on tullut kuuneltua näitä lasten soittimia ja täytyy myöntää ääneen, että toisissa soittimissa on pehmeämpi ääni kuin toisissa. Aloitteleva haitaristi ei saa haitarista epämiellyttävä ääniä aikaiseksi. Sen sijaan viulusti alussa saa kyllä aikaan aikamoisia jopa korvia huumaavia riitasointuja. Ja meillä on nyt sitten perheessä jo toinen aloitteleva viulusti… Pitää toivoa, että pienin neiti valitsisi jonkin muun soittimen, niin meillä on pian oma orkesteri kasassa.
Vaikka en soittoa osaa, niin käytin tänään opinnoissa oppimaani hyväksi – tein Windowsin Movie Makerillä elokuvan lapsista soittamassa. Siitä tuli kyllä aika kiva. Ajattelin jakaa sitä sukulaisille joulukortin sijaan. Sukellus sosiaaliseen mediaan johti minut eilen ja tänään opettelemaan FlickRin käyttöä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hyöty on suuri sekä kotona että työssä!
Kävin eilen kertomassa Tiimiakatemialla sosiaalisista medioista. Hämmästyin todella huomatessani kuinka vieras se maailma heille on. Luulin, että he olisivat proita ja minä noviisi, mutta asia olikin päin vastoin. Nuorissa oli jopa Facebook vastaisuutta. Kaikki nuoret eivät siis siellä vietä aikaansa. Tiimiakatemia on todella miellyttävä mutta erilainen tuttavuus. Siihen aion syventyä enemmän.
Opetusharjoittelu on netin kautta mukavassa vaiheessa. Tuotan sinne lisää materiaalia ja toiset tehtävät tällä viikolla. Muutama opiskelija on aktiivisesti ollut yhteydessä ja pyytänyt lisätietoja yms. Kiva olla tuutorina ja ohjata heitä. Vaikka lähdin vähän niin kuin soitellen sotaan, niin ei tämä opetusharjoittelu niin kauheata ole ollutkaan. Tämä on tärkeä osa oppimisprosessia! Mutta nyt meillä alkaa taas iltasoitot – vuoroin soi haitari ja vuoroin viulu pikkutyttöjen esittäessä tanssivia prinsessoja. Varsinainen von Trappin perhe todellakin!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »
Tiistai, Marraskuu 10th, 2009
Kotona pikkutytöt ovat leikkineet viikon verran kotista. Roolien vaihto onnistuu ilman suurempia vaikeuksia. 2-vuotias välillä makaa nuken sängyssä tutti suussa vauvana, jota 5-vuotias äiti hoitelee. Seuraavassa hetkessä 2-vuotias pistää repun selkään, kumpparit jalkaan, sanoo kaikille heipat, kertoo lähtevänsä töihin ja kävele ovea kohti. Hetkeä myöhemmin tulee töistä takaisin kotiin katsomaan lastaan (eli 5-vuotista isosiskoaan). Hauska seurata lasten leikkiä. Se on kuin kertomus meidän perheestä.
No, niin nyt se on sitten pidetty. Ensimmäinen opetusharjoittelutunti nimittäin. Ja oikeasti suututtaa, että piti eilen olla niin hermostunut aiheesta. IHAN SUOTTA! Ei nuorien opettaminen ole sen kummempaa kuin aikuisten. Nuoret ovat erittäin vastaanottavaista porukkaa! Jos nyt porukasta voi puhua – paikalle saapui vain kolme päällekkäisen luennon takia. Ensin meinasin turhautua, mutta sitten iloitsin näistä kolmesta paikalle saapuneesta. Saimme aikaan oikein hyvän keskustelun tapahtumamainoksista.
Suunnitelma piti kutinsa, englanti ei tuottanut ongelmaa ja osasin mielestäni olla luonnollinen oma itseni. Ensi kertaa ei sitten tarvitse jännittää eikä koko perhettä piinata hermostumisella. Samaa hommaa tämä on kuin töissäkin vaikka kohdeyleisö vähän nuorempaa
Lapsilla roolien vaihto näyttää olevan helpompaa kun mitä se oikeassa elämässä on. Ei aina nämä kouluttajasta opiskelijaksi, opiskelijasta opettajaksi tai opettajasta äidiksi vaihdot ilman hermostumista onnistu. Miten voisi lapsiltaan oppia rennon elämän asenteen ja roolien vaihdon helppouden?
Aihe: aikusopiskelu, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, tytöt, työ, perhe, opinnot | 1 kommentti »
Maanantai, Marraskuu 9th, 2009
Nuorimmainen 2-vuotias pääsi tänään ratsastamaan pippu hepolla – kuten hän itse sanoo. Kaksi isompaa siskoa ratsastaa viikoittain ja pienen toive saada kokeilla täyttyi tänään. Hän oli niin reipas ja pollea pikkuponin selässä. Rennosti istui ja ilmoitti välittömästi minulle – äiti ei pitää kiinni. Rattattaa yssin! Aina kun kättäni yritin hivuttaa selän taakse, kuului kiljahdus älä! Häntä ei siis jännittänyt sitten yhtään. Minua jännitti kyllä hänen puolestaan ihan riittävästi!
Ja nyt minua vasta jännittää. Olen tässä ajatuksellisesti väkertänyt ensimmäistä opetusharjoittelutuntia jo useamman viikon ajan ja h-hetki on huomenna klo 8. Olen tehnyt esityksen, etsinyt videoita, leikannut kuvia ja mainoksia. Eniten jänittää ryhmä ja se miten saan heihin kontaktin. Osaanko olla nuorten edessä opettaja kuten aikuisten? Minkalainen ryhmä on?
Olen päättänyt aloittaa pienellä tutustumisella - jaan kaikille kuvat, joiden avulla heidän pitää kertoa jotain itseensä liittyvää. Sitten hyökätään tapahtumamarkkinoinnin kimppuun. Luentoa ja keskustelua pääsääntöisesti. Yksi tehtävä on liittyen tapahtumamainoksiin. Pyydän heitä kertomaan minkalainen tunnelma mainoksesta tulee (mainokset ovat suomeksi ja opiskelijat ulkoimaisia vaihto-opiskelijoita). Hauska nähdä mitä tunnelmä heille viestii, kun eivät ymmärrä mainoksen kieltä. Kertooko se mikä tilaisuus on kyseessä vai ei?
No, nyt ei enää hermoilu auta. Paras vaan yrittää nukkua, että huomisesta aamusta selviää kunnialla! Toiseksi nuorinta 5-vuotiasta jännittää aamuinen kerho ja minua tämä. Jännitetään sitten ensi yö yhdessä. Toiset lapset sen sijaan tuntuvat tuhisevan tyytyväisenä ilman minkaanlaista tietoakaan jännityksestä! Edes isojen tämän vuoden ensimmäiset joulupukki keskustelut eivät saaneet pieniä jännittämään joulua…vielä! Sekin aika tulee, että saapuva joulu lapsia jännittää ja kovasti. Mutta sitä ennen vielä monta muuta jännitystä – opinnoissa ja töissäkin! Ei jännitä, jännittää, ei jänitä, JÄNNITTÄÄ!
Aihe: aikusopiskelu, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Torstai, Marraskuu 5th, 2009
- 2-vuotiaan mielestä tietokone = kone, millä katsotaan telepappeja.
-  5-vuotiaan mielestä tietokone = kone, jolla voi pelata Hello Kitty –peliä.
- 9-vuotiaiden mielestä tietokone = tietosanakirja ja virtuaalimaailma pelikoneen lisäksi.
- 12-vuotiaalle vaikeasti vammaiselle tietokone = keino piirtää ja toteuttaa itseään
Meillä koneet siis ovat aika ajoin kovalla käytöllä, mutta tietokoneaika on tarkasti rajattua. Maksimi näytön tuijottamista on tunti päivässä per lapsi ja korkeintaan neljänä päivänä viikossa. Kuuden jälkeen lapsilla ei ole lupaa koneeseen koskea ollenkaan. Meidän mielestä heillä muuten vilisee vielä nukkumaan mennessäkin ja uni alkuyöstä on levotonta. Joskus hyvin perustelluissa tilanteissa aikaa saattaa saada lisää – esim. kipeänä.
Olen todella huono neuvonantaja läheisilleni – äidille, isälle tai miehelleni vaikka tietokoneeseen liittyvissä asioissa. Töissä jaksaa paukuttaa vaikka päivästä toiseen vieraille ihmisille, mutta että tälle omalle piirille – ei onnistu! Ollaan törmäyskurssissa alta aikayksikön.
On ollut aivan ihana huomata, että minusta on tullut hyödytön ainakin äitini opettamisessa. On löytynyt paljon kärsivällisempi ja itse asiassa innokkaampikin auttaja – poikani 9 vuotta. ATK-tuki joka neuvoo paikanpäällä tai sitten puhelimen välityksellä. Poika jaksaa selittää asiat niin moneen kertaan, että mummo ymmärtää. Hän on taas saanut mummon innostumaan koneen käytöstä. Siitä suuri kiitos pojalle!
Itse olen tällä hetkellä kovasti innostunut sosiaalisesta mediasta ja erityisesti sen hyväksikäytöstä opetuksessa, kampanjoinnissa ja verkostoitumisessa. Facebookin lisäksi olen aktivoitunut Ningissä ja Twitterissä. Erityisesti Ningin mahdollisuudet ja erityiset vapaudet kiinnostavat kovasti opetukseen soveltamisessa. Olenkin päättänyt tehdä opetusharjoitteluuni liittyvän opiskelijoiden harjoitustyön Ningiin. Luoda sinne verkoston, jossa käydään keskustelua harjoitustyöhön liittyen, vastailla opiskelijoiden kysymyksiin jne. Second life on vielä minulle aivan vieras. Etusivulla olen pari kertaa käynyt vierailulla, mutta sen pidemmälle en vielä ole rohjennut mennä. Vielä minä sinnekin eksyn! Osallistun sukellus sosiaalisen mediaan kurssille. Nähtäväksi jää tutustutaanko siellä myös Second lifeen?
Avainsanat: sosiaalinen media
Aihe: aikusopiskelu, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Perjantai, Lokakuu 30th, 2009
Ei nimi miestä pahenna – entäs soitinta? Illalla nuorimmaisen muskarissa opettaja esitteli pikkuisille erilaisia soittimia oli quiroa, triangelia ja vaikka mitä. Joukossa oli myös yksi suomalaisten kehittelemä – rumpparasia. Me vanhemmat olimme kuolla naurusta. Soittimessa ei ollut sinänsä mitään vikaa vaan nimessä! Ope totesikin, että ei parane tätä ottaa pienten muskareihin, missä vanhemmat ovat mukana, koska vanhemmilla on liian vilkas mielikuvitus. Kyllä on ollut soittimen kehittäjälle tai nimen keksijällä luovuus huipussaan.
Hain eilen ison kassillisen uusia kirjoja kirjastosta. Kari Uusikylän toimittama Luovuutta, motivaatiota ja tunteita tuli illalla luettua. Ja täytyy myöntää, että Uusikylän kirjat puhuttelevat minua. Hänen ajatuksensa eivät ole aivan perinteisiä vaan antavat todella vapautta ja luovuutta. Luovuuttaa tässä seuraavaksi tarvitaankin. Olen päättänyt tehdä opetusharjoittelun jo nyt syksyllä.
Välillä vähän hirvittää – tuliko kahmaistua liiaan iso pala. Välillä taas tuntuu, että kyllä tästä hyvin selvitään. Itseni tuntien olen parhaimmillani pienessä paineessa ja sopivan haasteen alla. Jospa tämä nyt olisi sitä. Viikonlopuksi luettavaa riittää. Raamisuunnitelman meinaan saada viimeistään tiistaina kasaan ja sellaiseen malliin, että voin toimittaa ohjaavalle opettajalle ensimmäisen version siitä.
Eikä siinä vielä kaikki. Pidän ja ohjaan nämä tunnit englanniksi. Sitä en sinänsä jännitä vaan sitä että palautteessa kiinnitetään liikaa kieleen huomiota, koska sehän on oikeastaan sivuseikka tässä. Ryhmä on Suomeen tulleita vaihto-opiskelijoita monista eri maista. Haastetta siis riittää!
Samalla tässä rinnalla olen jo viikon verran työstänyt Työelämää, yrittäjyyttä ja osaamisen muutosta. Sitä katson vapaan sivistystyön silmälasien lävitse ja olen keskittynyt pitkälti muutoksiin, jotka tulevat poliittisen järjestelmän ja yhteiskunnan muutoksista. Työparini tekee ammattikorkeakoulun näkökulmasta. Nämä kun yhdistämme, niin tästä tulee mielenkiintoinen kokonaisuus (toivottavasti!).
Tänään aion etsiä käsiini Saku Tuomisen mahtavan teoksen luovuudesta. Sitä tässä nyt seuraavan kuukauden aikana tarvitaan enemmän kuin tähän asti! Ei pidä hirttäytyä perinteiseen vaan aion etsiä uusia ratkaisuja kuten rumpparasiankin kehittelijä!
Aihe: aikusopiskelu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
