Kaksoset – 9 vuotiaat – ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä ihan kaikilta ominaisuuksiltaan. Tyttö on vähän sinne päin -tyyppi kun taas poika on niin tarkka että paljon tarkempi ei juuri olla voi. Tytölle suurin ihanuus koulussa on kaverit. Pojalla taas tiedon jano on se, mikä tekee koulusta kivan. Myös taidoiltaan kaksoset ovat aivan erilaisia.

Muistan heidän olleessaan vauvoja, kuinka tyttö harjoitteli viikkoja kääntymistä. Ähisi, puhisi ja punnersi lattialla. Oli kooltaan pieni, mutta sinnikäs. Poika - isompi kooltaan –  makasi lattialla selällään ympäristöä havainnoiden ja siskon touhuja ihmetellen. Tyttö kääntyikin sitten varhain ensimmäistä kertaa. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen kunnes lähes puolen vuoden iässä ykskaks vain kääntyi ilman minkään näköisiä harjoituksia. Sama oli kävelemisen opettelu. Tyttö käveli varhain ja harjoitteli puita pitkin sinnikäästi. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään noustakseen. Muistan kun oli kesäkuu kaksoset olivat noin kuukausi sitten täyttäneet vuoden. Olimme pihassa. Tyttö touhusi kävellen – poika maassa istuskellen. Näimme mummon lähestyvän pyörällä pihaa. Taas ykskaks yllättäin poika otti, nousi ja juoksi mummon luokse ilman sen kummempia harjoituksia.

Sen sijaan lukemiseen oppimisessa kävi juuri päinvastoin. Monta kertaa olimme pohtineet pojan eskarikypsyyttä, mutta hän kuitenkin aloitti eskarin ajallaan yhtä aikaa siskonsa kanssa. Eskaria oli pari viikkoa käyty, kun poika yksi aamu kirjoittaa minulle paperille sanan koira. Ajattelin, että onpas mies opetellut ulkoa sanan. Meni pari päivää, kun hän sanoo minulle, että äiti luettele sanoja niin minä kirjoitan. Ajattelin saavani siansaksaa, mutta enpä saanutkaan. Luettelin kymmenen sanaa ja hän oikeasti kirjoitti joka ikisen oikein paperille. Hän oli siis oppinut kirjoittamaan. No, ennen kuin oli käyty eskaria ensimmäinen kuukausi hän oppi lukemaan. Sisko sitten tuli perässä vähän ennen joulua. Opettaja monta kertaa naureskeli minulle sitä, kuinka olin ollut huolissani pojan eskarikypsyydestä…

Tässä ehkä onkin meidän kaksosten suurin ero. Tyttö on liikunnallinen, kätevä käsistään ja rakastaa piirtämistä. Poika on selkeästi lukutoukka, joka lukee ja lukee. Sen sijaan hän on aika kömpelö. Hän pitää liikunnasta, mutta ei ole niillä tunneilla suosittu, koska on selkeästi muita poikia huomattavasti kömpelömpi esim. pallon käsittelyssä. Tästä asiasta käymme jatkuvasti keskusteluja. Häntä harmittaa niin kovasti, kun kukaan ei esim. sählyssä hänelle syöttele. Hän niin mielellään pelaisi!

Erilaiset oppijat ovat suuri haaste jo peruskoulussa. Miten tukea heidän kasvua ja kehitystään, niin että kaikki pääsevät osallistumaan kaikkeen? Annetaanko kaikille mahdollisuus edes yrittää – kasvattaa taitojaan? Nyt lähden tästä opiskelujen pariin pohtimaan juuri näitä asioita – tosin ammatillisella puolella. Ihan varmasti nämä omatkin lapsoset siellä aina esiin nousevat. Niin samanlaisia mutta kuitenkin niin erilaisia!

9-vuotiaat kaksoset – tyttö ja poika – ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä.  Tässä syksyllä tyttö kovasti touhotti ala-asteen diskoon lähtöä. Molemmat olivat menossa mummolle yöksi kyseisenä päivänä. Jätettyäni kaksoset mummolaan soitin perään, koska olin unohtanut sanoa, että tottakai poikakin voi diskoon lähteä, jos haluaa. Mummo tuumasi, että asiasta juuri puhuttiin ja poika oli sanonut, että ei voi lähteä, koska samaan aikaan tulee Pikku Kakkonen, jonka hän haluaa katsoa. Samaisesta Pikku Kakkosesta oltiin puhuttu pari viikkoa aikaisemmin, koska poika sanoi, että häntä toiset kiusaa, kun hän katsoo pikkusiskojen kanssa kyseistä ohjelmaa. Oli kuulema tullut asiasta puhetta ja toiset olivat tuumanneet, että on ihan vauvojen ohjelma. Meidän herra oli ilmoittanut, että ei se mikään vauvojen ohjelma ole – minun pikkusiskonikin alkoi sitä katsomaan vasta kaksi vuotiaana eikä vauvana! Niinpä hän tykkää pikkutyttöjen kanssa ohjelmaa katsoa.

Syyslomalla ostimme samaiselle herralle hienon punaisen Star Wars repun, jota hän oli katsellut. No, nyt jouluna kävi ilmi, että hänen on saatava uusi reppu – kuvioton reppu, koska kellään muulla kolmosen pojalla ei ole kuviollista reppua. Niin kovasti hän sanoi repusta tykkäävään, mutta ei voi sitä enää kouluun laittaa. Kaksossisko on aina mennyt valtavirran mukana – haluamatta erottua massasta. Sen sijaan herra on kyllä ollut pitkälti oma itsensä ilman mitään suurempia paineita toisilta, mutta nyt se taitaa hänellekin iskeä. Eikö lapset saa enää olla lapsia?

Hän on ainoa luokastaan soittoharrastava poika – haitari ja piano ovat hänen soittimiaan. Pianossa ei käy meidän kylälällä muita poikia kuin hän. Silti hän reippaasti omasta halustaan meni pianolaisten pikkujouluihin – vei nyyttikesteihin osansa ja kuunteli tyttöjen soitot. Odottelin kotona soittoa hakemaan kesken kaiken, mutta niinpä hän oli koko ajan siellä.

Oman tiensä kulkija – olenko minäkin sellainen? Sitä on tässä lomalla tullut pohdittua ja paljon. Sitä mitä minä isona teen – mitä minä isona haluan tehdä? Kuinka kauan on tarkoituksenmukaista harrastaa näin pitkää työmatkaa? Jaksaako sitä? Oma tieni on löydettävä – etsimistä on jatkettava! Viittoja on pystyssä jo paljon, mutta mikä on se suunta minne käännyn seuraavaksi?

Nuorimmainen tykkää taputtelusta ennnen nukahtamistaan. Eilen laitoin käteni hänen vatsan päälle kuten aina kunnes tajusin, että paidan alla on jotain muutakin kuin vaan hänen vatsansa. Kysyin ihmeissäni, että mitä sinulla oikein tuolla paidan alla on. Hän vastasi minulle VAUVA – vauva imee tittiä. Pikkuneiti oli laittanut vauvan poikittain vatsansa päälle paidan alle, niin että pää oli hänen rintansa kohdalla. Ja sinne paidan sisään vauva jäi myös nukkumaan. Kaksi kertaa heräsin yöllä siihen, kun tyttäreni huusi missä vauva, vauva talvii tittiä! Siinä pimeässä etsin hänelle vauvan, jonka hän piilotti taas paitansa alle syömään ja jatkoi tyytyväisenä uniaan.

Ei voi kuin ihmetellä pienen 2-vuotiaan äidinvaistoa ja sen suurta määrää. Samaisena iltana meillä vieraili viikon vanha poikavauva, jota myös pikkuneiti onnellisena sylissään piti. Samalla hän näki kuinka vauvan äiti vauvaa imetti ja hoiteli. Ja kaikki nämä sitten tarttuivat meidän pikkuäitiin.

Olen niin onnellinen kun olen löytänyt Saara Kinnusen kirjat – kiitos siitä kuuluu arkiterapeutti Kopsille! Kiitos! Saara on enemmän paneutunut tyttöjen ja poikien välisiin eroihin. Hän mm. kertoo, että  pari vuosikymmentä sitten yritettiin sukupuolieroja häivyttää, ja lapsille pyrittiin antamaan samanlaisia leluja mm. Nopeasti kuitenkin tehtiin havainto, että jos lapset saivat itse valita lelunsa, niin pojat joille ole ensimmäiseksi leluksi annettu nukke, valitsivat itse kuitenkin auton tai jonkin muun koneen. Eli siis pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä!

Kinnusen mukaan lapsi samaistuu samaa sukupuolta olevaan vanhempaan sukupuoli-identiteetin muodostumisvaiheessa. Tästähän tässä on juuri kyse näissä meidän ihanissa pikkuäideissä!