Tänä aamuna täällä Helsingissä ajaessani töihin ratikalla viereeni istui mies, joka kantoi mukanaan keppiä, jossa oli sekä Suomen että Israelin lippuja. Sen lisäksi hänellä oli kädessään kassi, jossa oli risuja. Hän kertoi menevänsä viemään risut piispa Huoviselle, koska jumalanpalvelus oli siirretty sunnuntaina kymmenestä kello yhteentoista. No, miksi se tätä ukkelia kiinnosti? Siksi, että hän ei päässyt pissilli kirkkoon vaan joutui pissimään hankeen!

Olin sunnuntaina omassa seurakunnassamme perhejumalanpalveluksessa pikkutyttöjen ja pyörätuolipojan kanssa. Pappi oli valmistellut oikein hyvän lapsille suunnatun saarnan. Hän oli käyttänyt kuvia, kynttilöitä ja tulta siinä sanojen lisäksi – pienikin pystyi sitä seuraamaan. Mutta kuinka monta lasta oli kirkkoon tullut? Kaksi seurakunnan työntekijän lasta ja kolme meidän lasta. Siis yhteensä VIISI!

Kirkon ovet käyvät ja väki vähenee. Mistä nämä kaikki johtuvat? Vastaako kirkko enää siihen huutoon, mitä me huudamme? Sanomahan on ja pysyy, mutta onko Sanoman toteustapa tätä päivää? Näitä asioita olen tässä tänään työssäni pohtinut. Pitäisikö jotkut tutut asiat tehdä toisin – muuttaa radikaalimmin kellon aikoja lapsiperheiden arki huomioiden? Tarjota jumalanpalveluksen jälkeen keittolounas perheille, jotta ei olisi kiire ruuanlaittoon? Mitä muuta voisi tehdä?

Kuuntelin sunnuntai-iltana Tuomasmessun radiosta. Minusta tuntuu, että löysin jotain, mitä olen etsinyt. Tutun lennokkaamman musiikin höystettynä orkesterilla. Erilaisen saarnan. Monta elementtiä, mitkä kolahtivat juuri minuun. Huomasin myös lasteni ja mieheni pysähtyvän kuuntelemaan. En ole koskaan ollut paikalla messussa, mutta varmasti menen heti kun on mahdollista. Käsitykseni mukaan tämä konsepti on suosittu  – kerää ihmisiä kaukaakin. Tuomasmessulle on tilausta!

Vahvasti vaikuttaa siltä, että kirkon on aika uudistua ja tulla tähän päivään – vastata meidän huutoon!

Näitä 2-vuotiaalla riittää. Nuorimmainen otti eilen minua kädestä kiinni ja sanoi, äiti nyt lähdetään katsomaan sitä Hännisen Poiraa yläkeetaan. Ihmeissäni kysyin, että mitä ihmettä? Hän vastasi, että sitä hassua pikku setää, jolla on pullea masu ja viisket! Ahaa, kyse oli siis äidin suosikista eli Hercule Poirosta. Nimi vaan taipui lapsen suussa savolaisittain. Tästä lähtien kaikki meillä katsovat Hännisen Poiraa eikä Hercule Poirottia.

Aamulla neiti kysyi sängyssä minulta, että äiti onko kakka hyvaa? Pidettyäni pitkän selityksen siitä, että ei ole ja sitä EI saa missään nimessä syödä jne hän jatkoi entäs jos äiti sitä keittää ja laittaa keppua? Siinä sitten selitin, että ei ole – ei keitettynä eikä paistetuna eikä ketsupilla kun ei edes sinapillakaan!

Sanat ovat välillä kateissa ja asiat saavat uusia nimiä! Eilisessä opetusharjoittelussa oli opiskelijoita, joiden hämmästyttävän huonoa – siis lähes olematonta – englannin kielen taitoa ihmettelin suuresti. Ranskattaret hädin tuskin saivat nimensä englanniksi sanottua, opeta siinä sitten markkinointia! Onneksi muun ryhmän kielitaito oli huomattavasti parempi. Kolmen tunnin sessio oli kaikin puolin antoisa – keskusteluakin syntyi vaikka sen aikaan saaminen oli välillä sellaisen kivireen vetämistä, mutta syntyi loppujen lopuksi kuitenkin. Tämmöisessä parin kymmenen hengen ryhmä ei avaudu heti niin helposti kuin alle 10 hengen ryhmä. Sanat ja ääni ovat opettajan työvälineet. Ilman niitä (kun en viittomiakaan osaa), ei työtä pysty tekemään. Pitänee ensi viikon – ja viimeisille opetusharjoittelu - tunneille miettiä uusia keinoja asioiden selittämiseksi, jos sanat eivät riitä. Kunhan vaan ei mene senat sakaisin minullakin!

odottivat pöydällä kotiin tullessani. Välillä tuntuu kuin mikään ei olisi liikahtanut mihinkään vaikka olisin useamman päivän poissa – ei kuihtuneet kukat eikä puhtaat tai likaiset sukat. Ainoa mikä näyttäisi liikkuvan on maitopurkit – niitä tuntuu tulevan ja menevän minun poissaollessani. Ja ne näyttää myös lähtevän tyhjinä tästä huushollista.

Olo on tänään todellakin kuin juuri poisheittämilläni tulppaaneilla. Eilinen lähes kolmen tunnin lenkki ja sen päälle saatu sikainfluessapiikki ovat tehtävänsä hoitaneet. Tarkoitus oli hiihtää vain lyhyt ja nopea kierros, mutta keli olikin niin kertakaikkisen nihkeä ja luistamaton että normaaliin reilun tunnin lenkkin meni kaksinkertainen aika. Naapurin kanssa olemme tässä kyllä mestareita – lenkkien pidentämisessä nimittäin. Taitaa jo kotijoukot tietää, että kovin nopeasti eivät takaisin tule. Pari kertaa on onnistuttu eksymäänkin ihan kunnolla. Pääasia on tietysti se, että kunto kasvaa ja saa raikasta ulkoilmaa! Sitä suurperheen äiti tarvitsee jaksaakseen ja selvitäkseen normaalista arjesta.

Huomenna onkin sitten toiseksi viimeinen opetusharjoittelukerta ja kyllä hirvittää. Tällä nuutuneella ololla ei kovin sykähdyttäviä performansseja edessä pidetä. Oikein hirvittää, jos käykin kuten meidän hiihtolenkille – tahmoo tahmoo ja kestää kestää. Toivottavasti ei! Pitää vaan toivoa, että yön jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä ja tunti rullaa kuin vettä vaan! Valmistauduttu on ja kunnolla. Kalvot ja tehtävät valmistuivat juuri. Nyt vaan pitäisi puhjeta täyteen kukkaan että vertaisohjaajat olisivat edes armollisia ja opiskelijat saisivat mukavan ja onnistuneen oppimiskokemuksen!