Arkisto ‘tytöt’ aiheelle
Keskiviikko, Tammikuu 20th, 2010
Kaksoset – 9 vuotiaat – ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä ihan kaikilta ominaisuuksiltaan. Tyttö on vähän sinne päin -tyyppi kun taas poika on niin tarkka että paljon tarkempi ei juuri olla voi. Tytölle suurin ihanuus koulussa on kaverit. Pojalla taas tiedon jano on se, mikä tekee koulusta kivan. Myös taidoiltaan kaksoset ovat aivan erilaisia.
Muistan heidän olleessaan vauvoja, kuinka tyttö harjoitteli viikkoja kääntymistä. Ähisi, puhisi ja punnersi lattialla. Oli kooltaan pieni, mutta sinnikäs. Poika - isompi kooltaan –  makasi lattialla selällään ympäristöä havainnoiden ja siskon touhuja ihmetellen. Tyttö kääntyikin sitten varhain ensimmäistä kertaa. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen kunnes lähes puolen vuoden iässä ykskaks vain kääntyi ilman minkään näköisiä harjoituksia. Sama oli kävelemisen opettelu. Tyttö käveli varhain ja harjoitteli puita pitkin sinnikäästi. Poika sen sijaan ei tehnyt elettäkään noustakseen. Muistan kun oli kesäkuu kaksoset olivat noin kuukausi sitten täyttäneet vuoden. Olimme pihassa. Tyttö touhusi kävellen – poika maassa istuskellen. Näimme mummon lähestyvän pyörällä pihaa. Taas ykskaks yllättäin poika otti, nousi ja juoksi mummon luokse ilman sen kummempia harjoituksia.
Sen sijaan lukemiseen oppimisessa kävi juuri päinvastoin. Monta kertaa olimme pohtineet pojan eskarikypsyyttä, mutta hän kuitenkin aloitti eskarin ajallaan yhtä aikaa siskonsa kanssa. Eskaria oli pari viikkoa käyty, kun poika yksi aamu kirjoittaa minulle paperille sanan koira. Ajattelin, että onpas mies opetellut ulkoa sanan. Meni pari päivää, kun hän sanoo minulle, että äiti luettele sanoja niin minä kirjoitan. Ajattelin saavani siansaksaa, mutta enpä saanutkaan. Luettelin kymmenen sanaa ja hän oikeasti kirjoitti joka ikisen oikein paperille. Hän oli siis oppinut kirjoittamaan. No, ennen kuin oli käyty eskaria ensimmäinen kuukausi hän oppi lukemaan. Sisko sitten tuli perässä vähän ennen joulua. Opettaja monta kertaa naureskeli minulle sitä, kuinka olin ollut huolissani pojan eskarikypsyydestä…
Tässä ehkä onkin meidän kaksosten suurin ero. Tyttö on liikunnallinen, kätevä käsistään ja rakastaa piirtämistä. Poika on selkeästi lukutoukka, joka lukee ja lukee. Sen sijaan hän on aika kömpelö. Hän pitää liikunnasta, mutta ei ole niillä tunneilla suosittu, koska on selkeästi muita poikia huomattavasti kömpelömpi esim. pallon käsittelyssä. Tästä asiasta käymme jatkuvasti keskusteluja. Häntä harmittaa niin kovasti, kun kukaan ei esim. sählyssä hänelle syöttele. Hän niin mielellään pelaisi!
Erilaiset oppijat ovat suuri haaste jo peruskoulussa. Miten tukea heidän kasvua ja kehitystään, niin että kaikki pääsevät osallistumaan kaikkeen? Annetaanko kaikille mahdollisuus edes yrittää – kasvattaa taitojaan? Nyt lähden tästä opiskelujen pariin pohtimaan juuri näitä asioita – tosin ammatillisella puolella. Ihan varmasti nämä omatkin lapsoset siellä aina esiin nousevat. Niin samanlaisia mutta kuitenkin niin erilaisia!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Keskiviikko, Tammikuu 13th, 2010
Nuorimmainen – pahnan pohjimmainen – neiti pippurinen jatkaa luontonsa kehittämistä. 2- vuotias osaa olla oikeasti todella huvittava välillä ja välillä niin raivostuttava että meinaan hajota liitoksistani. Sekunnissa hänen mielialansa muuttuu. Useimmiten syy löytyy sisaruksista tai minusta- yhdestä tai useammasta. Tänä aamuna 5-vuotias isosisko erehtyi ottamaan juuston ja voi sitä huutoa ja meteliä. Neiti pippurinen olisi halunnut sen itselleen ettei vaan sisko syö kaikkea! Hän sai siitä kevyesti aikaan useamman minuutin raivari/kiukkukohtauksen. Vain siitä syystä, että juuri avattu iso Oltermanni saattaa kokonaisuudessaan mennä isosiskon masuun. Kyllähän kilo juustoa nyt 5-vuotiaan vatsaan kevyesti uppoaa vai mitä?
Monta kertaa olen mielessäni miettinyt, että entäs jos olisi enemmän lapsia – kuudes, seitsemäs? Tuntuu nimittäin siltä, että mitä enemmän lapsia, sitä tomerampia ja itsenäisempiä ovat pienimmät. Tästä viidennestä ei ainakaan tarvitse olla huolissaan etteikö osaisi puoliaan pitää! Ei todellakaan. Kaverit ja muut saavat huutia. Neiti minä itse, neiti draamakuningatar osaa kyllä roolinsa. Jos ei asiat mene kuten hän tahtoo, niin hän heittäytyy rooliinsa. Tekemällä tekee itkua – jos ei kyynel irtoa niin ääni kyllä lähtee ja suu on auki kuin operetti tähdellä! Monta kertaa nauramme kippurassa häntä kuunnellessa. On hän vaan niin raivostuttavan huvittava! Ja hänkös vaan naurusta yltyy. Tosin sitten jäljestä päin istuu sylissä kuin lauhkea lammas ja kertoo useimmiten syyn kiukustumiseensa – Semma haluaa! Täytyy kyllä myöntää, että tytöllä on myös selitys ja puhelahjat kunnossa. Iltaisin on niin paljon asiaa, ettei tahdo ehtiä nukkumaan. Minä leijailen unen ja valveen rajamailla ja kuuntelen hänen selityksiään useimmiten päivän tapahtumista. Nyt on kyllä tullut mukaan myös mielikuvitus – aina ei voi olla ihan varma puhutaanko nyt totta vai tarua? Mutta joka tapauksessa juttua piisaa ja paljon. Jos tästä tytöstä ei tule draamakuningatarta niin ei sitten kenestäkään!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tiistai, Tammikuu 12th, 2010
Luonto on ollut viime viikot kauneimmillaan. Pakkanen pukee puita, metsää, peltoja – suomalaista maalaismaisemaa! Kovillakin pakkasella siniset hetket ja vaaleanpunaiset auringon nousut ovat olleet niin mahtavan näköisiä, että sanoiksi ei osaa pukea. Ei myöskään tälläinen harrastelija kuvaajaa osaa tallentaa niitä filmille. Nämä luonnon lapset – omat viisi – ovat olleet niin rusoposkisia näillä pakkaskeleillä. Olemme kansaa, joka ulkoilee säällä kuin säällä muutoin kaatuu seinät tai hajoaa talo. Jos viisi lasta käyttää kaiken energiansa sisällä, niin jälki on sitten sen mukaista – ulkona täällä maalla on tilaa, missä juosta, riehua, huutaa, painia tai vaikka kaivaa lunta. Ja lapset ovatkin tänä talvena rakentaneet hienon lumimajan, jossa on pari huonetta. Siellä ja muissa ulkohommissa posket punoittavat ja mielet virkistyvät! Me olemme talvi-ihmisiä!
Opinnoissa olen päässyt taas askeleen eteenpäin. Olen vihdoinkin saanut laitettua kaikki valokuvani Picasaan ja osan Flickriin. Olen siis opiskellut kaksi uutta työkalua. Näistä työkaluista hyötyy koti, työ ja opinnotkin! Sekä hauskaa että hyödyllistä. Vaan kun vielä osaisi kuvata kauniita kuvia ja omistaisi kunnon kameran, niin sitten voisi muillekin kuviansa esitellä. Lapset rakastavat kuvia – katsovat niitä enemmän kuin mielellään. Kun on perheessä kolme tyttöä, jotka ovat niin samannäköisiä samanikäisinä, että jatkuvasti käydään kiistaa siitä kuka kuvassa on. Jokainen neideistä on varma, että se olen minä. Vaan äidinkin on välillä pakko tarkistaa päivämäärästä kuvassa olija. Samat vaatteet saman ikäisinä ja niin sama ulkonäkö, että itsekin hämääntyy. Pojat kyllä tunnistaa toisistaan – pyörätuolista ainakin. Ja ulkonäöstäkin kyllä. Pojat eivät ole samaan muottiin valettuja kuten meidän tytöt! Mutta kuten luonto näillä keleillä niin nämä omat armaatkin ovat kauniita kuin kuvat!
Aihe: kasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Maanantai, Tammikuu 4th, 2010
9-vuotiaat kaksoset – tyttö ja poika – ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä. Tässä syksyllä tyttö kovasti touhotti ala-asteen diskoon lähtöä. Molemmat olivat menossa mummolle yöksi kyseisenä päivänä. Jätettyäni kaksoset mummolaan soitin perään, koska olin unohtanut sanoa, että tottakai poikakin voi diskoon lähteä, jos haluaa. Mummo tuumasi, että asiasta juuri puhuttiin ja poika oli sanonut, että ei voi lähteä, koska samaan aikaan tulee Pikku Kakkonen, jonka hän haluaa katsoa. Samaisesta Pikku Kakkosesta oltiin puhuttu pari viikkoa aikaisemmin, koska poika sanoi, että häntä toiset kiusaa, kun hän katsoo pikkusiskojen kanssa kyseistä ohjelmaa. Oli kuulema tullut asiasta puhetta ja toiset olivat tuumanneet, että on ihan vauvojen ohjelma. Meidän herra oli ilmoittanut, että ei se mikään vauvojen ohjelma ole – minun pikkusiskonikin alkoi sitä katsomaan vasta kaksi vuotiaana eikä vauvana! Niinpä hän tykkää pikkutyttöjen kanssa ohjelmaa katsoa.
Syyslomalla ostimme samaiselle herralle hienon punaisen Star Wars repun, jota hän oli katsellut. No, nyt jouluna kävi ilmi, että hänen on saatava uusi reppu – kuvioton reppu, koska kellään muulla kolmosen pojalla ei ole kuviollista reppua. Niin kovasti hän sanoi repusta tykkäävään, mutta ei voi sitä enää kouluun laittaa. Kaksossisko on aina mennyt valtavirran mukana – haluamatta erottua massasta. Sen sijaan herra on kyllä ollut pitkälti oma itsensä ilman mitään suurempia paineita toisilta, mutta nyt se taitaa hänellekin iskeä. Eikö lapset saa enää olla lapsia?
Hän on ainoa luokastaan soittoharrastava poika – haitari ja piano ovat hänen soittimiaan. Pianossa ei käy meidän kylälällä muita poikia kuin hän. Silti hän reippaasti omasta halustaan meni pianolaisten pikkujouluihin – vei nyyttikesteihin osansa ja kuunteli tyttöjen soitot. Odottelin kotona soittoa hakemaan kesken kaiken, mutta niinpä hän oli koko ajan siellä.
Oman tiensä kulkija – olenko minäkin sellainen? Sitä on tässä lomalla tullut pohdittua ja paljon. Sitä mitä minä isona teen – mitä minä isona haluan tehdä? Kuinka kauan on tarkoituksenmukaista harrastaa näin pitkää työmatkaa? Jaksaako sitä? Oma tieni on löydettävä – etsimistä on jatkettava! Viittoja on pystyssä jo paljon, mutta mikä on se suunta minne käännyn seuraavaksi?
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Lauantai, Joulukuu 5th, 2009
Lakas Jeetut tiunaa meita. Äiti on töittä. Tuli kotiin. Jeetut anna enkeleitä. Näin 2-vuotias tyttäreni eilen illalla luki iltarukouksen. Olin taas kaksi yötä ja päivää poissa – töissä Helsingissä. Illan hän ensin kiukutteli ja sängyssä alkoi sitten juttelemaan. Kertoi kuinka ei halua lähteä Helsinkoon ja kuinka siellä pelottaa. Ilmeisesti sillä heijasteli sitä, että ei halua äitinkään sinne lähtevän enään.
Tämmöistä tämä on kun perhe ja työ eri paikkakunnalla. Isommat jo tottuneet, mutta pienin vielä opettelee. Onneksi kohta on edessä pitkä joululoma eikä tarvitse lähteä mihinkään. Ja jos tarvitsee, niin lapset voi aina ottaa mukaan. Toisaalta isoja välillä suututtaa se, että pienin vie kaiken huomion. Hän omii tai ainakin yrittää omia minut täysin. Ei anna toisten tulla lähellekään. Jos joku muu istahtaa syliin, niin hän nostaa metelin ja alkaa potkia, purra ja hakata. Viidestä lapsesta nuorin on todella oppinut pitämään puolensa ja ottamaan omansa! Toisaalta nuorin kyllä rauhoittuu, kun malttaa itse istua alas ja pitää häntä tovin sylissä ennen kuin alkaa järjestelemään paikkoja tai kerämään pyykkejä jne.
Eniten tästä varmaan kärsii 5-vuotias eli nuorimmasta seuraava. Tänään siitä korvaukseksi lähden vain hänen ja esikoisen – pyörätuolimiehen – (ja hänen avustajansa) kanssa lasten konserttiin. Silloin on aikaa keskittyä vain heihin. Nuorin jää isänsä ja kaksosten kanssa kotiin. Hänkin nauttii paljon enemmän kotipihan vapaudesta. Saa juosta ja riehua sen minkä ehtii. Mikään ei rajoita – pelloilla voi kirmata ihan rauhassa. Hän on kyllä jo kyllä vanha tekijä konserteissa, mutta nyt tänään on toisten vuoro. Katsotaanpa mitä tänä iltana iltarukous tuo tullessaan.
Avainsanat: mustasukkaisuus
Aihe: cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tiistai, Marraskuu 24th, 2009
Tässä talossa lähtee ääntä muualtakin kuin viidestä lapsesta ja kova äänisestä äidistä 
9-vuotiaista kaksosista neiti soittaa viulua ja herra haitaria ja pianoa. 5-vuotias aloitti juuri omasta suuresta toiveestaan viulun soiton. 2-vuotias sitten laulaa ja paukuttaa mukana kaikkea mahdollista. 12-vuotias pyörätuoli mies kuuntelee kaikkea mahdollista musisointia enemmän kuin mielellään – hän nauttii musiikista. Ja jos sitä ei ole omasta takaa tarjolla, niin sitten hän kuuntelee radiota.
Ääntä siis on meillä tarjolla ja paljon. Monta kertaa on miehen kanssa ihmetelty miten lapsemme ovatkaan niin musikaalisia ja innokkaita soittajia, vaikka meistä ei kumpikaan omaa ko. lahjoja. Emme osaa soittaa muuta kuin suutamme (jos ei lasketa sitä että soitin lähes 10 vuotta pianoa lapsena). Tässä vuosien saatossa on tullut kuuneltua näitä lasten soittimia ja täytyy myöntää ääneen, että toisissa soittimissa on pehmeämpi ääni kuin toisissa. Aloitteleva haitaristi ei saa haitarista epämiellyttävä ääniä aikaiseksi. Sen sijaan viulusti alussa saa kyllä aikaan aikamoisia jopa korvia huumaavia riitasointuja. Ja meillä on nyt sitten perheessä jo toinen aloitteleva viulusti… Pitää toivoa, että pienin neiti valitsisi jonkin muun soittimen, niin meillä on pian oma orkesteri kasassa.
Vaikka en soittoa osaa, niin käytin tänään opinnoissa oppimaani hyväksi – tein Windowsin Movie Makerillä elokuvan lapsista soittamassa. Siitä tuli kyllä aika kiva. Ajattelin jakaa sitä sukulaisille joulukortin sijaan. Sukellus sosiaaliseen mediaan johti minut eilen ja tänään opettelemaan FlickRin käyttöä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hyöty on suuri sekä kotona että työssä!
Kävin eilen kertomassa Tiimiakatemialla sosiaalisista medioista. Hämmästyin todella huomatessani kuinka vieras se maailma heille on. Luulin, että he olisivat proita ja minä noviisi, mutta asia olikin päin vastoin. Nuorissa oli jopa Facebook vastaisuutta. Kaikki nuoret eivät siis siellä vietä aikaansa. Tiimiakatemia on todella miellyttävä mutta erilainen tuttavuus. Siihen aion syventyä enemmän.
Opetusharjoittelu on netin kautta mukavassa vaiheessa. Tuotan sinne lisää materiaalia ja toiset tehtävät tällä viikolla. Muutama opiskelija on aktiivisesti ollut yhteydessä ja pyytänyt lisätietoja yms. Kiva olla tuutorina ja ohjata heitä. Vaikka lähdin vähän niin kuin soitellen sotaan, niin ei tämä opetusharjoittelu niin kauheata ole ollutkaan. Tämä on tärkeä osa oppimisprosessia! Mutta nyt meillä alkaa taas iltasoitot – vuoroin soi haitari ja vuoroin viulu pikkutyttöjen esittäessä tanssivia prinsessoja. Varsinainen von Trappin perhe todellakin!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »
Tiistai, Marraskuu 17th, 2009
Meidän perhe
Tässä on meidän perhe 5-vuotiaan tyttären piirtämänä. Kuvassa on ensimmäisenä pyörätuolissa oleva isoveli 12-vuotta, sitten isi, äiti (eli minä), meidän perheen vauva 2-vuotias sisko, 9-vuotiaat kaksoset sisko ja veli, koira, piirtäjä itse ja kissa. Kuvaan hän piirsi meidät meidän talon ja leikkimökin edessä.
Minusta hän on onnistunut mahtavasti poimimaan yksittäisiä asioita meistä kokonaisuuden lisäksi. Esikoisen pyörätuolissa on todellakin siniset renkaat ja hänen jalkansa aina sojottavat eteenpäin ellei niitä ole remmeillä kiinnitetty. Isillä on hattu päässä kuten aina ulkona kesällä ja talvella. Minulle hän on piirtänyt pitkät silmäripset ja silmälasit kuten minulla onkin. Ja päällä punainen tunikapaita kuulema. Itsensä hän on piirtänyt lilaan prinsessa-asuun, mikä sattuu olemaan hänen suosikkinsa.
Iloitsen suunnattomasti tästä kuvasta. Aion kehystää kuvan ja panna seinälle kaikkien nähtäville! Tänään iloitsen myös yhdestä suoritetusta oppimistehtävästä – työelämä, yrittäjyys ja osaamisen muutos. Toinen osa on jo valmiina – nyt sen voi laittaa opettajalle menemään. Se olikin niin mukava – oikeastaan hauska – tehdä moviemakerillä. Jännityksellä odotan mitä opettaja siitä on mieltä. Toivottavasti en ollut liian luova? Tänään olen myös töiden lomassa laittanut Optimaan verkkomateriaalin opiskelijoiden saataville opetusharjoittelussani. Prosessi oli myös erittäin opetuksellinen – monta kertaa muuttelin sanamuotoja ja mietin asiat uudelleen, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen lopputulokseen. Innolla tosin odotan mitä opiskelijat saavat tehtävässään aikaan ja miten niitä päädyn arvioimaan
Vaikkakin 5-vuotiaan tyttären kuvassa olemme sormet pystyssä, niin todellisuudessa olemme todella touhukkaita!
Aihe: cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | 1 kommentti »
Maanantai, Marraskuu 16th, 2009
Eilen illalla nukkumaan mennessä neiti 2 v. vaihtoi kuusi kertaa paikkaa – äitin viekkuun, omaan sänkyyn, äitin viekkuun, omaan sänkyyn, äitin viekkuun ja omaan sänkyyn. Tänään aamiaisella kolme kertaa laittoi varpaansa pöydälle ja ilmoitti, että TAA laittaa! Sen jälkeen otti kuulakärkikynän ja piirsi piirongin kahteen laatikkoon. Kielsin, ja hän siirtyi piirtämään alimpaan laatikkoon. Sinne kuulema TAA piirtää. Lounaalla taas aloitettin varpaista ja siitä saako ne olla pöydällä vai ei. Joka kerta kun kiellän hän saa mahdottoman huvittavan näköisen teatraalisen itkukohtauksen. Suu auki kollottaa, mutta yhtään kyyneltä ei onnistu saamaan ulos. Tästä neidistä tulee varmasti näyttelijä-diiva!
Kolmen päivän työkeikan jälkeen tulin eilen kotiin. Kotiutuminen aina tarkoittaa sitä, että nuorimmaisen neidin kanssa otetaan ensimmäinen vuorokausi löysiä pois! Ilmeisesti tämä on pikkutytön tapa purkaa ikävää äidin poissaolosta. Ihmehän se tietysti olisi, jos hän ei mitenkään reagoisi. Isommat – 5 vuotiaskin – on tähän työn luonteeseen jo tottunut.
Olen viettänyt tänään vapaa päivää . Ihanaa vapaa päivää. Vapaa päivässä on parasta päiväunet pikkutyttöjen kanssa. Niiden jälkeen loppupäivän on sitten aivan sekaisin. Tuli nimittäin nukuttua liian pitkät unet. Tytöt nukkuivat vielä pidempään. Makasin hiljaa vieressä ja luin loppuun otsalampun valossa Pienen lankakaupan. Mukaansa tempaava kirja, vaikka en ymmärrä neulomisesta mitään. Tosin viimeiset 30 sivua meni itkiessä. Surullinen loppu. On tullut syksyllä luettua niin paljon kirjoja opintoihin, että muulle lukemiselle ei ole juuri jäänyt aikaa. Rentouttavaa välillä uppoutua ihan kevyeen kirjaan! Tänään siis todella on vapaa päivä ihan kaikesta!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tiistai, Marraskuu 10th, 2009
Kotona pikkutytöt ovat leikkineet viikon verran kotista. Roolien vaihto onnistuu ilman suurempia vaikeuksia. 2-vuotias välillä makaa nuken sängyssä tutti suussa vauvana, jota 5-vuotias äiti hoitelee. Seuraavassa hetkessä 2-vuotias pistää repun selkään, kumpparit jalkaan, sanoo kaikille heipat, kertoo lähtevänsä töihin ja kävele ovea kohti. Hetkeä myöhemmin tulee töistä takaisin kotiin katsomaan lastaan (eli 5-vuotista isosiskoaan). Hauska seurata lasten leikkiä. Se on kuin kertomus meidän perheestä.
No, niin nyt se on sitten pidetty. Ensimmäinen opetusharjoittelutunti nimittäin. Ja oikeasti suututtaa, että piti eilen olla niin hermostunut aiheesta. IHAN SUOTTA! Ei nuorien opettaminen ole sen kummempaa kuin aikuisten. Nuoret ovat erittäin vastaanottavaista porukkaa! Jos nyt porukasta voi puhua – paikalle saapui vain kolme päällekkäisen luennon takia. Ensin meinasin turhautua, mutta sitten iloitsin näistä kolmesta paikalle saapuneesta. Saimme aikaan oikein hyvän keskustelun tapahtumamainoksista.
Suunnitelma piti kutinsa, englanti ei tuottanut ongelmaa ja osasin mielestäni olla luonnollinen oma itseni. Ensi kertaa ei sitten tarvitse jännittää eikä koko perhettä piinata hermostumisella. Samaa hommaa tämä on kuin töissäkin vaikka kohdeyleisö vähän nuorempaa
Lapsilla roolien vaihto näyttää olevan helpompaa kun mitä se oikeassa elämässä on. Ei aina nämä kouluttajasta opiskelijaksi, opiskelijasta opettajaksi tai opettajasta äidiksi vaihdot ilman hermostumista onnistu. Miten voisi lapsiltaan oppia rennon elämän asenteen ja roolien vaihdon helppouden?
Aihe: aikusopiskelu, kasvatus, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, tytöt, työ, perhe, opinnot | 1 kommentti »
Perjantai, Lokakuu 23rd, 2009
Nuorimmainen tykkää taputtelusta ennnen nukahtamistaan. Eilen laitoin käteni hänen vatsan päälle kuten aina kunnes tajusin, että paidan alla on jotain muutakin kuin vaan hänen vatsansa. Kysyin ihmeissäni, että mitä sinulla oikein tuolla paidan alla on. Hän vastasi minulle VAUVA – vauva imee tittiä. Pikkuneiti oli laittanut vauvan poikittain vatsansa päälle paidan alle, niin että pää oli hänen rintansa kohdalla. Ja sinne paidan sisään vauva jäi myös nukkumaan. Kaksi kertaa heräsin yöllä siihen, kun tyttäreni huusi missä vauva, vauva talvii tittiä! Siinä pimeässä etsin hänelle vauvan, jonka hän piilotti taas paitansa alle syömään ja jatkoi tyytyväisenä uniaan.
Ei voi kuin ihmetellä pienen 2-vuotiaan äidinvaistoa ja sen suurta määrää. Samaisena iltana meillä vieraili viikon vanha poikavauva, jota myös pikkuneiti onnellisena sylissään piti. Samalla hän näki kuinka vauvan äiti vauvaa imetti ja hoiteli. Ja kaikki nämä sitten tarttuivat meidän pikkuäitiin.
Olen niin onnellinen kun olen löytänyt Saara Kinnusen kirjat – kiitos siitä kuuluu arkiterapeutti Kopsille! Kiitos! Saara on enemmän paneutunut tyttöjen ja poikien välisiin eroihin. Hän mm. kertoo, että pari vuosikymmentä sitten yritettiin sukupuolieroja häivyttää, ja lapsille pyrittiin antamaan samanlaisia leluja mm. Nopeasti kuitenkin tehtiin havainto, että jos lapset saivat itse valita lelunsa, niin pojat joille ole ensimmäiseksi leluksi annettu nukke, valitsivat itse kuitenkin auton tai jonkin muun koneen. Eli siis pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä!
Kinnusen mukaan lapsi samaistuu samaa sukupuolta olevaan vanhempaan sukupuoli-identiteetin muodostumisvaiheessa. Tästähän tässä on juuri kyse näissä meidän ihanissa pikkuäideissä!
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | 3 Kommenttia »
