Tammikuu 12, 2010
Luonto on ollut viime viikot kauneimmillaan. Pakkanen pukee puita, metsää, peltoja – suomalaista maalaismaisemaa! Kovillakin pakkasella siniset hetket ja vaaleanpunaiset auringon nousut ovat olleet niin mahtavan näköisiä, että sanoiksi ei osaa pukea. Ei myöskään tälläinen harrastelija kuvaajaa osaa tallentaa niitä filmille. Nämä luonnon lapset – omat viisi – ovat olleet niin rusoposkisia näillä pakkaskeleillä. Olemme kansaa, joka ulkoilee säällä kuin säällä muutoin kaatuu seinät tai hajoaa talo. Jos viisi lasta käyttää kaiken energiansa sisällä, niin jälki on sitten sen mukaista – ulkona täällä maalla on tilaa, missä juosta, riehua, huutaa, painia tai vaikka kaivaa lunta. Ja lapset ovatkin tänä talvena rakentaneet hienon lumimajan, jossa on pari huonetta. Siellä ja muissa ulkohommissa posket punoittavat ja mielet virkistyvät! Me olemme talvi-ihmisiä!
Opinnoissa olen päässyt taas askeleen eteenpäin. Olen vihdoinkin saanut laitettua kaikki valokuvani Picasaan ja osan Flickriin. Olen siis opiskellut kaksi uutta työkalua. Näistä työkaluista hyötyy koti, työ ja opinnotkin! Sekä hauskaa että hyödyllistä. Vaan kun vielä osaisi kuvata kauniita kuvia ja omistaisi kunnon kameran, niin sitten voisi muillekin kuviansa esitellä. Lapset rakastavat kuvia – katsovat niitä enemmän kuin mielellään. Kun on perheessä kolme tyttöä, jotka ovat niin samannäköisiä samanikäisinä, että jatkuvasti käydään kiistaa siitä kuka kuvassa on. Jokainen neideistä on varma, että se olen minä. Vaan äidinkin on välillä pakko tarkistaa päivämäärästä kuvassa olija. Samat vaatteet saman ikäisinä ja niin sama ulkonäkö, että itsekin hämääntyy. Pojat kyllä tunnistaa toisistaan – pyörätuolista ainakin. Ja ulkonäöstäkin kyllä. Pojat eivät ole samaan muottiin valettuja kuten meidän tytöt! Mutta kuten luonto näillä keleillä niin nämä omat armaatkin ovat kauniita kuin kuvat!
Aihe: kasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Tammikuu 8, 2010
Lähes kolmen viikon loman jälkeen paluu arkeen on ollut aika rankka. Koko perheen elämän rytmi on lomalla ollut täysin arjesta poikkeava. Pikkutytöt ja pyörätuolimies ovat päiväunet ottaneet vasta kolmen maissa. Täytyy myöntää, että itsekin on tultu mentyä pikkuneitien viereen lähes joka päivä lomalla. Mikäs sen ihanampaa! Ei välttämättä nukuta yhtä kauan kuin neitejä, mutta kerrankin mahdollisuus hiljaisuudessa lukea kirjaa. Tulikin luettu kolme romaania lomalla. Nukkumaan on menty vasta ennen yhtätoista ja aamulla suurin osa meistä heräsi yhdeksän pintaan. Kaksosia lukuun ottamatta, joista herra heräsi aikaisin ja neiti saattoi nukkua yhteentoistakin. Kyllä teki loma meille kaikille hyvää!
Ei ollut ohjelmassa juuri mitään. Muutamia vieraita kävi piristämässä ettei ihan mökkihöperöiksi. Jouluaatto on perinteisesti päivä, jolloin ollaan molempien sukulaisten luona. Aamulla syödään jouluateria kaikkine herkkuineen, jälkiruoka puuroineen ja kahveineen miehen veljen anoppilassa, jossa ovat myös miehen äiti ja hänen veli perheineen. Sieltä kiiruhdamme minun vanhemmilleni, jossa on myös sisareni. Mummolassa sitten illalla syömme toisen jouluaterian ja sinne saapuu kauan odotettu joulupukki.
Sen jälkeen joulunpyhät olemme kotona – yleensä ihan vain oman perheen kesken. Niinä päivinä nautitaan vain yhdessä olosta ja rauhasta. Ne päivät, ovat ihania – niitä odottaa aina rankan syksyn jälkeen.
No, loma siis oli ja meni. Eilen koitti arki muilla paitsi pyörätuolimiehellä ja pikkuneideillä. Kaksoset piti repiä ylös seitsemältä ja mies laittoi heidät pakkasen selkään kävelemään pysäkille. Minä olin lähtenyt jo puoli kuusi ajamaan kohti juna-asemaa ehtiäkseni kymmeneksi Helsinkiin töihin. Niin hyvin kun tulikin lomalla nukuttua, niin kyllä piti vahtia kelloa viimeinen yö! Pyörätuolimiehen loma jatkuu vielä ensi maanantaihin.
Eikä arki aikaile tai jätä varaa hitaaseen käynnistymiseen. Saman tien tuntuu taas puskevan päälle kaikki työ-, koulu-, lasten harrastus yms. asiat. 400 km päästä olen taas säätänyt lasten menoja töiden säätämisen ohessa. No, tästä viikosta taas selvittiin – lyhyt viikko oli harjoitella. Ensi viikolla sitten toivottavasti mittarissa on ainakin 150, kun pyörätuolimieskin aloittaa taas kouluun. Täyttä höyryä eteenpäin!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus | 1 kommentti »
Tammikuu 4, 2010
9-vuotiaat kaksoset – tyttö ja poika – ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä. Tässä syksyllä tyttö kovasti touhotti ala-asteen diskoon lähtöä. Molemmat olivat menossa mummolle yöksi kyseisenä päivänä. Jätettyäni kaksoset mummolaan soitin perään, koska olin unohtanut sanoa, että tottakai poikakin voi diskoon lähteä, jos haluaa. Mummo tuumasi, että asiasta juuri puhuttiin ja poika oli sanonut, että ei voi lähteä, koska samaan aikaan tulee Pikku Kakkonen, jonka hän haluaa katsoa. Samaisesta Pikku Kakkosesta oltiin puhuttu pari viikkoa aikaisemmin, koska poika sanoi, että häntä toiset kiusaa, kun hän katsoo pikkusiskojen kanssa kyseistä ohjelmaa. Oli kuulema tullut asiasta puhetta ja toiset olivat tuumanneet, että on ihan vauvojen ohjelma. Meidän herra oli ilmoittanut, että ei se mikään vauvojen ohjelma ole – minun pikkusiskonikin alkoi sitä katsomaan vasta kaksi vuotiaana eikä vauvana! Niinpä hän tykkää pikkutyttöjen kanssa ohjelmaa katsoa.
Syyslomalla ostimme samaiselle herralle hienon punaisen Star Wars repun, jota hän oli katsellut. No, nyt jouluna kävi ilmi, että hänen on saatava uusi reppu – kuvioton reppu, koska kellään muulla kolmosen pojalla ei ole kuviollista reppua. Niin kovasti hän sanoi repusta tykkäävään, mutta ei voi sitä enää kouluun laittaa. Kaksossisko on aina mennyt valtavirran mukana – haluamatta erottua massasta. Sen sijaan herra on kyllä ollut pitkälti oma itsensä ilman mitään suurempia paineita toisilta, mutta nyt se taitaa hänellekin iskeä. Eikö lapset saa enää olla lapsia?
Hän on ainoa luokastaan soittoharrastava poika – haitari ja piano ovat hänen soittimiaan. Pianossa ei käy meidän kylälällä muita poikia kuin hän. Silti hän reippaasti omasta halustaan meni pianolaisten pikkujouluihin – vei nyyttikesteihin osansa ja kuunteli tyttöjen soitot. Odottelin kotona soittoa hakemaan kesken kaiken, mutta niinpä hän oli koko ajan siellä.
Oman tiensä kulkija – olenko minäkin sellainen? Sitä on tässä lomalla tullut pohdittua ja paljon. Sitä mitä minä isona teen – mitä minä isona haluan tehdä? Kuinka kauan on tarkoituksenmukaista harrastaa näin pitkää työmatkaa? Jaksaako sitä? Oma tieni on löydettävä – etsimistä on jatkettava! Viittoja on pystyssä jo paljon, mutta mikä on se suunta minne käännyn seuraavaksi?
Aihe: kasvatus, lastenkasvatus, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Joulukuu 26, 2009
Näin se vaan on. Aattona päätettiin lasten kanssa tehdä yllätyskäynti vaarin serkun mökille, missä kaksin vietttivät joulua vaarin serkku vaimonsa kanssa. He kovasti ilahtuivat lasten tervehdyksestä – tytöt soittivat viululla jouluyö juhlayön ja kaksosista herra haitarilla lumiukkojen tanssin. 5-vuotiaalla on niin pieni viulu, että tuntuu herättävän ihmisissä aina ihastusta kovasti vaikka soittotaidot ovat vasta alkumetreillä. Joka tapauksessa yllätys oli onnistunut ja meille yllättäjille tuli myös hyvä mieli toisten ilahduttamisesta.
Lapsista hauskinta reissussa oli se, että autolla ei kerta kaikkiaan meinattu ylös mäkeä päästä. Mökki on vaarin tien varressa, josta lähtee pikkuinen mutkikas tie – puut kulkevat aivan tien reunassa. Mökiltä noustessa on iso ylämäki. Juuri satanut lumi ja liukas pohja olivat liikaa isin Vitolle. Monen monituista kertaa siinä rinnettä ylös yritettään huonolla menestyksellä. Sitten päätettin heittää autosta ulos kaikki kävelevät paitsi kuski. Autoon siis kuskin lisäksi sai jäädä pyörätuoli poika. Me muut sitten juoksimme mäen ylös ja kaivoimme hiekkaa raiteelle, jotta ylös päästäisiin. Vaarin serkku tuli myös auttamaan lapion kanssa.
.
Katselin häntä moneen kertaan ja totesin, että todellakin vuodet vierähtävät. Hän on vanhus! Miten tämä aika on näin nopeasti mennyt – vastahan muistan asuneeni heidän luona Portugalissa siellä opiskellessani. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin siitä on jo 18 vuotta aikaa… Siinä häntä katsellessa tuli harras olo ja mielessä soi Maa on niin kaunis – laulun sanat. Olen aina ajatellut, että lapsista vanhenemisen huomaa parhaiten – omistaan. Toisaalta taitaa kuitenkin olla niin, että näistä rakkaista sukulaisista, jotka olen tuntenut ikäni, vanhenemisen huomaa vielä paremmin. Lukiessani kehityspsykologiaa väistelin monta kertaa keski-ikää – olenko, en ole, olenko? Olen kai jo ainakin lähestymässä keski-ikää. Sillä kaavalla omat vanhemmatkin alkavat lähestyä jo vanhuutta. Näin se vaan on!
Aihe: työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Joulukuu 20, 2009
Lapset rakastavat rutiineja. Adventtirutiineihin kuuluu ennen aamupalaa kynttilöiden sytytys ja virren 13 veisuu. Tänä aamuna saimmekin laulaa sitten koko virren. Nuorin 2-vuotiaskin jo ensimmäiset kaksi säkeistöä “laulaa” – samoin pyörätuolimies. Syksyllä pyörätuolimiehen eli 12-vuotiaan esikoisemme koulusta vaivihkaa kyseltiin olemmeko keskimääräistä enemmän uskovaisia? Hämmästyin kovasta kysymyksestä ja vastasin, että emme ole – olemme normaaleja luterilaisia. Käymme kirkossa juhlapyhinä, lastenmessuissa, iltaan kuuluu iltarukous ja adventtisunnuntaihin kynttilöiden sytytys. Kysyin sitten, että miksi kysyitte. Pyörätuolimiehellä on välillä vaikea keskittyä ja kiinnostus koulua kohtaan on ajoittain huono, mutta kun aloitetaan puhuminen uskonnosta tai Jeesuksesta, niin hän hiljenee ja kuuntelee täysin keskittyneesti. Samoin kuulema syksyn koulukirkossa hän oli hiljentynyt, laittanut kädet ristiin rukouksissa, Isä Meidän rukouksessa sanonut Aamen ja pyytänyt jumalanpalveluksen jälkeen saada keskustella papin kanssa. Tästä oli koulussa vedetty johtopäätös, että perheen on pakko olla tosi uskovaisia. Totta on kyllä se, että pyörätuolimies nauttii kirkossa olemisesta – hän kuuntelee tarkkaan, hiljentyy ja rauhoittuu. Hän rakastaa musiikkia ja kuunnella Raamatun kertomuksia. Kirkossa olessamme näkee usein vanhoilla ihmisillä silmien kostuvan, kun he katsovat häntä – pyörätuolissa, kädet ristissä ja hartaana. En tiedä kostuvatko silmät säälistä vai herkästä tunnelmasta?
Sydämestäni toivon, että se ei ole sääliä, koska sitä emme kaipaa! Säälillä ei tätä maailmaa rakenneta eikä tilannetta paranneta. Säälin sijaan toivon lapselleni vammasta huolimatta normaalia ja tasavertaista kohtelua! Valitettavan usein vanhemmat ihmiset vaan sortuvat säälimään pyörätuolimiestä ja perhettämme. Teemme kaikemme kasvattaaksemme hänestä tasavertaisen kansalaisen niillä edellytyksillä, mitkä hänelle on suotu!
Avainsanat: usko
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, vammaisuus | Ei kommentteja »
Joulukuu 10, 2009
Meillä tästä aiheesta käydään harva se päivä keskusteluja. Tämä tietysti johtuu siitä, että vanhin lapsista on vaikeasti vammainen – pyörätuoliukko (12-vuotias). Nuoremmat ovat kasvaneet hänen vammansa kanssa ja se on heille normaalia – muusta he eivät tiedä. Emmekä mekään eikä hänkään. Hän vammautui syntymässään.
Silti vammaiskirjo maailmassa on laaja ja meidän lasten kuva vammaisesta henkilöstä on veljen kaltaiset vammaiset. Kuurot tai sokeat eivät heidän mielestään ole vammaisia, koska he osaavat kävellä ja syödä itse. Lasten mielestä he ovat sairaita. Meidän lähipiirissä onkin ehkä jopa harvinaisen paljon syntymässä vammautuneita lapsia. Kaksosten kanssa samana vuonna keskosena syntynyt poika naapurissa, joka lasten kategoriassa on samanlainen vammainen kuin isoveli. Pikkuserkku 5 km päässä taas sitten kaksosia 2-vuotta nuorempi, ei lasten mielestä tähän kategoriaan kuuluu, koska hän kävelee vaikka hänkin on omalla tavallaan vammainen. Nämä kolme poika kaikki käyvät samaa liikuntavammaisten koulua, joka on meidän ns. normaalilasten mielestä aivan mahtava paikka, koska siellä on pallomeri ja mahdottoman paljon erilaisia leluja.
Erilaisuuteen koulutuksen puolella tutustuin Tiimiakatemialla. Erittäin mielenkiintoinen – erilainen- opinahjo. Tutustuimme oppimispiirimme kanssa heidän toimintaan ja muutamaan siellä olevaan ns. erityisoppilaaseen ja heidän taustoihinsa. Nuorille on nostettava hattua – he kertoivat todella avoimesti ongelmistaan ja siitä kuinka juuri tämä sopii heille. Erilaisuutta on monenmoista. Päälle päin ei läheskään kaikki näy, vaikka sisällä kuinka kuohuisi. Tämä onkin se haaste, minkä edessä opettaja on jatkuvasti.
Mielessäni monta kertaa olen pyöritellyt tätä ns. normaaliutta – kuka meistä oikeasti on ns. normaali? Onko kukaan? Omien lastenkin kohdalla tätä monesti miettii – onko nämä neljä muuta sitten normaaleja vai ei? Normaaleja, erityisiä tai erilaisia, niin kaikki ovat kuitenkin ihania!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »
Joulukuu 8, 2009
Voitko kuvitella kuinka monta villasukka- tai lapasparia seitsemän henkisestä perheestä löyty? Valtavat määrät. Istuin eilen illalla neljän ison pahvilaatikollisen äärellä ja lajittelin sopivat käyttöön, pienet laatikkoon ja nuorimmaiselta pieneksi jääneet kiertoon. Siinä lajitellessa tuli mieleen kolme vuotta sitten poisnukkunut mummoni. Hänen neulomiaan on vielä monet meidän lasten sukista ja lapasista. Loppuun asti hän neuloi ihania kuvioituja sukkia. Tämä blogi on hänelle, hänen rakkaille muistoilleen ja itsenäiselle Suomelle omistettu!
”Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on”
Kuunnellessani näitä sointuja ja sanoja vääjäämättä nousee mieleen poisnukkunut mummoni. Hän toimi kotirintamalla Lottana sodan aikana. Sen lisäksi hän meni naimisiin, perusti perheen ja hoiti isoa maataloa sodan aikana. Noihin aikoihin maataloissa asui rintarinnan ainakin kaksi sukupolvea.
Olen kuullut mummoni näkeneen minkä hinnan miehet maksoivat siitä, että tulevilla sukupolvilla olisi vapaa isänmaa. Sillä oma, vapaa isänmaa on ihmisen tärkein omaisuus. Se, että kotimaassa tuli sotien aikana työt tehtyä, oli pelkästään teidän isoäitienne ansiota. Suomessa elää tällä hetkellä noin 90 000 sotiemme veteraania, joista noin 30 000 on naisia. Heistä noin 15 000 on sotainvalidia. Lotat saivat veteraanitunnuksen 1980-luvun alussa.
”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!”
Näissä haikeissa tunnelmissa lähden kohti Jyväskylää. Tänään teemme oppimispiirillä oppimistehtäviä. Aloitamme tiimiakatemiasta. Ja jatkamme opettajan toimintaympäristöllä. Mielenkiintoinen päivä tiedossa.
Välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja muistaa, että naiset ovat ennenkin raataneet tässä maassa – kuten mummoni sotien aikana!
Aihe: työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Joulukuu 5, 2009
Lakas Jeetut tiunaa meita. Äiti on töittä. Tuli kotiin. Jeetut anna enkeleitä. Näin 2-vuotias tyttäreni eilen illalla luki iltarukouksen. Olin taas kaksi yötä ja päivää poissa – töissä Helsingissä. Illan hän ensin kiukutteli ja sängyssä alkoi sitten juttelemaan. Kertoi kuinka ei halua lähteä Helsinkoon ja kuinka siellä pelottaa. Ilmeisesti sillä heijasteli sitä, että ei halua äitinkään sinne lähtevän enään.
Tämmöistä tämä on kun perhe ja työ eri paikkakunnalla. Isommat jo tottuneet, mutta pienin vielä opettelee. Onneksi kohta on edessä pitkä joululoma eikä tarvitse lähteä mihinkään. Ja jos tarvitsee, niin lapset voi aina ottaa mukaan. Toisaalta isoja välillä suututtaa se, että pienin vie kaiken huomion. Hän omii tai ainakin yrittää omia minut täysin. Ei anna toisten tulla lähellekään. Jos joku muu istahtaa syliin, niin hän nostaa metelin ja alkaa potkia, purra ja hakata. Viidestä lapsesta nuorin on todella oppinut pitämään puolensa ja ottamaan omansa! Toisaalta nuorin kyllä rauhoittuu, kun malttaa itse istua alas ja pitää häntä tovin sylissä ennen kuin alkaa järjestelemään paikkoja tai kerämään pyykkejä jne.
Eniten tästä varmaan kärsii 5-vuotias eli nuorimmasta seuraava. Tänään siitä korvaukseksi lähden vain hänen ja esikoisen – pyörätuolimiehen – (ja hänen avustajansa) kanssa lasten konserttiin. Silloin on aikaa keskittyä vain heihin. Nuorin jää isänsä ja kaksosten kanssa kotiin. Hänkin nauttii paljon enemmän kotipihan vapaudesta. Saa juosta ja riehua sen minkä ehtii. Mikään ei rajoita – pelloilla voi kirmata ihan rauhassa. Hän on kyllä jo kyllä vanha tekijä konserteissa, mutta nyt tänään on toisten vuoro. Katsotaanpa mitä tänä iltana iltarukous tuo tullessaan.
Avainsanat: mustasukkaisuus
Aihe: cp-vamma, kasvatus, lastenkasvatus, maaseutu, pojat, tytöt, työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Joulukuu 3, 2009
Lapset hehkuttavat joululla ja saa meidät vanhemmatkin innostumaan aiheesta. Välillä tuntuu, että kiirettä kiirettä vai onko sittenkään? Loppuvuosi meneillään ja uusivuosi tulossa. Tuntuu vaan oma tahti hidastuvan vuoden vanhenemisen myötä. Tämä synkkyys ja pimeys tässä syksyssä vaikuttaneen siihen myös. Tuntuu, että pienistä asioista – kärpäsistä – tulee härkäsiä. Ja sillä sitä itselleen kiireen tekee!
Oikeasti kun tätä loppuvuotta olen miettinyt, niin ei ole kiire mihinkään! Ellei sittentodella itse sitä tee. Ja jos sen tekee, niin sitten se johtuu laiskuudesta. En tunnu osaavan tarttua mihinkään, kun on niin vähän mihin tarttua! Pitäisi olla monta rautaa tulessa, niin tulosta ja valmista syntyisi. Mietinkin tuossa yhtenä päivänä, että onko tähän outoon tilaan eli laiskuuteen syy reilu kuukausi sitten taloon tullut ihana punainen divaani sohva (josta kirjoitin blogiin sen saapuessa) vai todellakin tämä vanheneva vuosi ja aika ja paikka tauolle?
Töitä on vielä kaksi viikkoa ennen loman alkua ja yksi jakso lähiopetusta opinnoissa. Töissä ei ole tänä vuonna enään yhtään koulutusta pidettävänä – lähinnä rästitöitä – paperitöitä, uuden suunnittelua ja kokoustamista. Opiskeluasiatkin ovat hyvällä mallillaan. Lähipäivät ensi viikolla. Ennen sitä tiistaina tehdään kaksi oppimispiirin tehtävää. Opetusharjoittelussa tämän vuoden puolella on noin 40 esseetä arvosteltavana ja 20 oppilaan kaksi tenttikysymystä tehtävänä ja arvosteltavana. Tiistaina olin vertaisohjaajana opetuksessa, jossa käytettiin puheen rinnalla viitottua puhetta. Todella mielenkiintoiset tunnit – kyllä viitottu puhe kuten viittomakieli on kaunista. Siitä pitäisi tehdä vertaisarvio. Muuta en opintoihin tänä vuonna aio tehdä. Oikeasti mullahan alkaa olla jo reippaasti yli puolet opinnoista tehtynä. Pitää jättää jotain keväällekin!
Siis kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla kiireitä – ei joulu eikä koulu! Kahden viikon päästä voisi sitten oikeasti heittäytyä jouluun ja ehkä laiskaksikin ainakin muutamaksi päiväksi. Sen mitä nyt viiden lapsen äiti voi – aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan välissä!
Aihe: työ, perhe, opinnot | Ei kommentteja »
Marraskuu 30, 2009
Lapset ovat aivan innoissaan lähestyvästä joulukuusta. Niin innoissaan, että saivat minutkin innostumaan. Teimme tänään jo ns. esijoulusiivouksen. Puhtaille lattioille päätimme laittaa jo joulumatot ja ikkunoihin jouluverhot ja -valot. 9-vuotias poika verhoja laittaessaan sanoi: äiti näissä valmisteluissa tulee niin joulutunnelma! Se on totta. Tuli niin joulutunnelma, että päätin päivälliseksi tehdä porkkana- ja lanttulaatikkoa. Vietimme siis oikeastaan pikkujoulua. Keittiön ikkunassa paloi jouluvalot ja punaiset verhot, joiden välistä roikkui juuri huovutetut joulunpunaiset sydämet. Siinä me sitten istuimme päivällisellä lähes koko perhe. Paitsi pyörätuoli poika, kuka on viikot liikuntavammaisten koulussa. Toivottavasti heillä on koululla myös jo joulutunnelmaa.
Meillä siis ollaan tänään todellakin joulumielellä ja -kielellä. Mieli on muutoinkin hyvä. Sain tänään Optimaan laitettua opetusharjoitteluni toisen osan materiaalin ja tehtävät. Enää siis puuttuu tästä kurssista vain tenttitehtävät. Tosin aikaa menee kyllä vielä kymmeniä tunteja tehtävien tarkastamiseen ja arviointiin. Lueskelin illan ratoksi ensimmäisen osan esseitä. Ilokseni sain huomata, että opiskelijat ovat todellakin ymmärtäneet kohderyhmä- ja imagomarkkinoinnnin. Pitää vielä viettää uusi sessio esseiden parissa, jotta saa niille numerot. Tähän mennessä kaikki olleet niin hyviä, että tekisi mieli kaikille antaa ainakin nelonen! Taitaa todella olla joulumieli!
Aihe: aikusopiskelu, cp-vamma, lastenkasvatus, opetusharjoittelu, työ, perhe, opinnot, vammaisuus | Ei kommentteja »