Yövyin viime yön Tampereella eräässä hotellissa. Pitkästä aikaa nukuin lähes 10 tuntia yhtä soittoa. Mutta näin kummallisia unia. Vaarini kuoli yli 20-vuotta sitten. Viime yönä seikkailin vaarin talossa ja erityisesti niissä osissa taloa, jonne emme koskaan saaneet mennä eli yläkerrassa. Päivän koulutin senioreita ja aina sopivissa väleissä unet muistuivat mieleen. Olen yritttänyt pohtia miksi näin ko. unta. Vasta illalla istuessani junassa matkalla kotiin asia valkeni minulle.
Olen lukenut kasvatussosiologian teosta ja pohtinut teokseen liittyviä etätehtäviä. Yhdessä tehtävässä piti miettiä Suomen koululaitoksen kehitystä ja peilata sitä omaan ja omien vanhempien/isovanhempien kokemuksiin. Pohdin viime viikonloppuna vaarini koulupaikkaa ja keskustelin aiheesta isäni kanssa. Ei ollut minulla mitään käsitystä siitä milloin käymäni kyläkoulu oli aloittanut toimintansa. Sen sijaan koulun loppumisen muistan elävästi. Sisareni – minua kolme vuotta nuorempi – oli viimeinen yläasteelle siirtyvä ikäluokka. Sen jälkeen kaikki ovat käyneet koulunsa kirkonkylässä. Mutta vaarini, isäni ja minä – kolme sukupolvea kävimme samaa pientä kyläkoulua järven rannalla. Tietä pitkin kouluun oli kotoa 2,5 km, mutta jäätä pitkin hiihtäen noin kilometri.
Aivan varmasti tämä pohdinta toi minulle omituiset unet. Olin ehkä myös vaarin koulumatkojen ohella mielessäni pohtinut muita vaariini liittyviä asioita. Miettinyt ehkä tietämättäni niitä asioita, jotka jäivät vaarin kanssa tekemättä. Muistan aina vaarin puhuneen, että kun pääset lukioon, niin käyt keittämässä hänelle hernesoppaa. Vaarini talo sijaitsi aivan lukion vieressä. Vaan koskaan en ehtinyt vaarilleni soppaa keitellä. Hän kuoli minun olleesani yhdeksännellä luokalla.
Laitoin unista aamulla FB:n statukseen. Kuinka ollakkaan sisareni, muutama serkkuni ja tätini olivat käyneet mittavat muistelot vaarista ja vaarin talosta päivän aikana. En tiedä mistä johtuu iästäkö? Vai ihmisen luontaisesta tarpeesta muistella menneitä. Kasvatussosiologia aukenee mukavasti oman menneisyyden pohdinnan myötä. Tai oma historia vai mitenpäin se nyt meneekään?
