Poissaollessani kotona on asennettu kattonosturi vanhinta poikaamme varten. Hän alkaa olla jo niin iso, että selät ovat tiukilla nostoissa – erityisesti  minulla, kun pituus eroa meillä on enää alle 20 cm. Kotona oli rakennettu rata pojan huoneesta sängyn kohdalta käytävän kautta kylpyhuoneeseen. Nyt sitten opettelemme porukalla sen käyttöä. Itse kukin on siinä vuorotellen keikkunut koekappaleena. Hyödyllinen kone kunhan vaan käytöstä tulee rutiinia.

Kehityspsykologian lukemista jatkoin eilen myöhään. Vauvojen motorinen kehitys taas pisti ajatukset liikkeelle. Pohdin omia lapsiani ja heidän kehitystään. Erityisesti liikuntavammaista poikaani. Moneen monituiseen asiaan opuksesta löytyi vastauksia. Vaikka kuinka juostiin neurologilla ja juostaan edelleen, en koskaan aikaisemmin ole sisäistänyt näin hyvin kuinka kaikki aistit ja toiminnot ovat kytköksissä keskenään ja yhden puute vaikeuttaa tai jopa estää toisen kehittymisen.

Ja toisaalta palasin ajatuksissani esikoiseni ensimmäisiin vuosiin ja niihin ajatuksiin, joissa ei voinutkaan kuvitella uutta synnytystä – tai hätäsektiota. Ensimmäinen pari vuotta meni ehdottomasti mielessäni niin että meille ei tule koskaan  lisää lapsia! Mutta kas kummaa vuosien saatossa lapsia on sitten tullut yhteensä viisi - ONNEKSI! Kehityspsykologiankin perusteella toistaminen ja imitointiin perustuva oppiminen on varhaisessa lapsuudessa keskeinen tiedon ja taidon kartuttamisen muoto. Sisarukset ovat siis olleet hänelle eräänlaisia opettajia, motivaattoreita, eteenpäin viejiä yms. Kaksoset ja esikoinen opettelivat mm. yhtä aikaa puhumaan. Vammaispiireissä liikkuessa näkee kyllä paljon perheitä, joissa vammainen lapsi on jäänyt ainoaksi tai on pahnan pohjimmainen. Harmi!