Monia juttuja on tähän asti tullut kokeiltua, mutta ei blogikirjoittelua. Innostuksen tähän sain juuri aloittamissani opinnoissa – oppimispäiväkirjasta. Päädyin testaamaan löytyisikö sisältäni pieni kirjoittaja, joka kertoo tästä oppimisprosessista ja siitä miten olen onnistunut (tai epäonnistunut) yhdistämään työn, perheen ja opinnot.

Ehkä näin aluksi on hyvä kertoa tausta. Lapsia on viisi – kaksi kotona ja kolme koulussa. Koti maatilalla järven rannalla. Mies kotona hoitovapaalla pikkutyttöjen kanssa. Minä pendelöin kodin ja Helsingin väliä työkseni. Niin ja nyt myös opiskelen.

Kotona on ääntä, toimintaa ja hulinaa ja paljon. Oman perheen lisäksi talossa pyörii myös vanhimman poikamme avustaja. Esikoinen vammautui syntymässään ja on vaikeasti monivammainen 12-vuotias poika. Yllätykseksi seuraavaksi perheesemme syntyi kaksoset – nyt 9 – vuotiaat tyttö ja poika. Kotona ovat isän ilona pikkutytöt – 5-vuotta ja  melkein päivälleen 2-vuotta.

Tässä istun työhuonessa, katselen kaunista syksyistä maisemaa – keltaista peltoa, väriloistonsa aloittavia puita ja sinistä järveä ja odotan vanhimman pojan taksin saapumista. Hän käy liikuntavammaisten erityiskoulua ja asuu viikot koululla. Tässä odotellessa olen pohtinut ensimmäisen lähiopetusjakson antia. Kolme ensimmäistä päivää olivat huikeat! Vaikka täytyy myöntää, että alussa oli vaikea antaa itselleen lupa istua ja kuunnella – vain istua ja kuunnella. Jotenkin elämä on mennyt siihen, että sekä puhelin että tietokone ovat aina auki ja niitä räpellät koko ajan kaiken muun toiminnan ohella. Ensimmäisen päivän sormet syyhysivät reppuun. Olisi ollut pakko kaivaa kannettava, avata se ja päästä sähköpostiin, Facebookin… Mutta en antanut itselleni lupaa siihen – pakotin olemaan ilman konetta. Ja kas kummaa toisena aamuna olo oli jo hyvin rauhallinen ja paikallaan istuminen ja kuunteleminen tuntuivat hyvältä – itse asiassa todella hyvältä.

Ryhmä jo ensimmäisenä päivänä tuntui mahtavalta. Kaikki olemme hyvin erialoilta, erilaisia, eripuolelta Suomea ja eri elämäntilanteissa, mutta meitä yhdisti kovainto opiskella ja oppia uutta! Päivien aikana virisi uskomattomia keskusteluja. Ja mikä parasta tämä ryhmä loi minuun uskon siitä, että kyllä minä tähän vielä pystyn. Ja siinä niiden kolmen päivän aikana päädyin siihen, että mitä tätä suotta vetkuttamaan vaan teen tämän kaiken vuodessa!

No, eka päivänä kotiin tullessa kuului vessasta kova huuto – atua, atua! Meidän vauva eli 2-vuotias oli päättänyt testata Baby Bornin potan! Potan vetoisuus vaan on hiukan huono… Ja kaiken lisäksi hän oli päättänyt itse tyhjentää potan pönttöön. Paluu arkeen siis oli nopea – saman tien luuttu käteen ja vessan siivoukseen!