Lähetän lapseni elämään
kuin laivan merelle.
Ompelen purjeet,
neuvon väylät
parhaan taitoni mukaan
 mutta tuulille en voi mitään.
Mitä enemmän kehitys- ja kasvatuspsykologiaa luen sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että meidän jokaisen on oma tiemme kuljettava. Vaikka kuinka hyvin me vanhemmat kuvittelemme asiat tietävämme, niin joskus vaan pitäisi osata olla hiljaa ja antaa lapsen hakea se oma kokemus. Kokemus jonka kautta lapsi sitten asian oppii ja sisäistää. Vaikka kuinka menisi karille, niin turha on jäljestä mennä sanomaan mitä minä sanoin.
Eilen tyttäreni 9-vuotta kielloistani huolimatta päätti itse leikata sukkapaketin härpäkkeet pois. Ja miten siinä sitten kävikään? No, sukkaan tuli nilkan kohdalle aikamoinen reikä, koska sakset sattuivat osumaan härpäkkäiden lisäksi sukkaan. Ja mikä kiukku ja suuttumus siitä seurasi. Ei minulta vaan neidiltä itseltään itselleen! Minä en osaa mitään, minä rikon kaiken, minä olen tyhmä jne. Vaikka kukaan ei puolella sanallakaan asiaa kommentoinut. Kun hän pahimman suuttumuksen sai ulos, niin pystyimme aiheesta jo keskustelemaan ja yritin puhua siitä, että näitä sattuu ja näistä opimme. Loppujen lopuksi sitten iltapalalla asialle jo nauroimme. Mies on onneksi kätevä käsistään ja parsi sukan. Minulta moinen ei olisi onnistunut!
Olen työstänyt mielessäni käsitteitä motivaatio ja kehitysteoria. Ja itse asiassa sain ne jo synnytettyä paperillekin. Etsiessäni selityksiä käsitteille törmäsin tähän niin kauniiseen runon pätkään eräällä sivustolla, että en voinut olla sitä tähän alkuun siteeraamatta. Tekijää ei siinä kerrota, mutta kyse on Virva-Liisa Pekkarisen Elämänkaaren eri vaiheista – aiheisesta luennosta Jyväskylän ammattikorkeakoulussa.
Illan tässä taas jatkan purjeiden ompelua, väylien näyttöä ja toivonpa syvällä sydämessäni, että tuulet olisivat suosiollisia lapsilleni.
