Lakas Jeetut tiunaa meita. Äiti on töittä. Tuli kotiin. Jeetut anna enkeleitä. Näin 2-vuotias tyttäreni eilen illalla luki iltarukouksen. Olin taas kaksi yötä ja päivää poissa – töissä Helsingissä. Illan hän ensin kiukutteli ja sängyssä alkoi sitten juttelemaan. Kertoi kuinka ei halua lähteä Helsinkoon ja kuinka siellä pelottaa. Ilmeisesti sillä heijasteli sitä, että ei halua äitinkään sinne lähtevän enään.
Tämmöistä tämä on kun perhe ja työ eri paikkakunnalla. Isommat jo tottuneet, mutta pienin vielä opettelee. Onneksi kohta on edessä pitkä joululoma eikä tarvitse lähteä mihinkään. Ja jos tarvitsee, niin lapset voi aina ottaa mukaan. Toisaalta isoja välillä suututtaa se, että pienin vie kaiken huomion. Hän omii tai ainakin yrittää omia minut täysin. Ei anna toisten tulla lähellekään. Jos joku muu istahtaa syliin, niin hän nostaa metelin ja alkaa potkia, purra ja hakata. Viidestä lapsesta nuorin on todella oppinut pitämään puolensa ja ottamaan omansa! Toisaalta nuorin kyllä rauhoittuu, kun malttaa itse istua alas ja pitää häntä tovin sylissä ennen kuin alkaa järjestelemään paikkoja tai kerämään pyykkejä jne.
Eniten tästä varmaan kärsii 5-vuotias eli nuorimmasta seuraava. Tänään siitä korvaukseksi lähden vain hänen ja esikoisen – pyörätuolimiehen – (ja hänen avustajansa) kanssa lasten konserttiin. Silloin on aikaa keskittyä vain heihin. Nuorin jää isänsä ja kaksosten kanssa kotiin. Hänkin nauttii paljon enemmän kotipihan vapaudesta. Saa juosta ja riehua sen minkä ehtii. Mikään ei rajoita – pelloilla voi kirmata ihan rauhassa. Hän on kyllä jo kyllä vanha tekijä konserteissa, mutta nyt tänään on toisten vuoro. Katsotaanpa mitä tänä iltana iltarukous tuo tullessaan.
