Olen enemmän kuin otettu saamastani palautteesta. Oikeasti olen oikein hämmentynytkin. Aloitin blogin kirjoittelun vähän niin kuin salaa. Ja salaa olen sitä kirjoitellut vieläkin. Muutamille – kuten sisarelleni ja parille ystävälleni – olen tästä uudesta harrastuksestani kertonut. Olen ajatellut, että kukapa minun kirjoituksistani olisi kiinnostunut – ei kukaan!
Nyt kuitenkin olen saanut kommentteja. Se on siis merkki siitä, että joku näitä oikeasti lukee. Olen aivan liikuttunut Arkkiterapeutti Kopsilta saamastani palkinnosta ja Lotta T:ltä saamastani kiitoksesta. Kiitos ja halaus! Kirjoitukseni ovat olleet kovin arkisia – suurperheen elämää sotkettuna omilla oppimiskokemuksilla.
Palautteen antaminen ja saaminen onkin sekä työssäni että opinnoissani erittäin tärkeää. Mistä muuten tietäisi mihin suuntaan ollaan menossa – metsään vai pellolle? Ja miten muuten kehittää opetustaan? Olen mielessäni pyöritellyt opetusharjoittelun raamisuunnitelmaa. Opetuksen lisäksi teen ison harjoitustyön opiskelijoille. Pohdin sitä miten sen arvioin. Millä kriteereillä saa hyväksytyn harjoitustyöstä? Siinä onkin pähkinä purtavaksi! Kannustan oppilaita luovuuteen ja innovatiivisuuteen, mutta mitkä elementit ovat pakollisia, jotta työ on hyväksyttävä? Oppiminen, ohjaus ja arviointi kurssin toisen oppimistehtävän viimeistelimme viikonloppuna. Esseessä on paljon aineksia opetusharjoittelua varten. Se tulee olemaan loppuopintojen ajan eräänlainen käsikirja, mihin tulen palaamaan kerta toisensa jälkeen.
Lapset antavat palautetta – suoraa sellaista. Puin yksi päivä farkkuja jalkaan. Sain vetskarin kiinni ja vedin paitaa päälle. Omasta mielestäni olin valmis lähtemään. Tytär 5 vuotta katsoo minua ja kysyy äiti onko sinulla liian pienet housut? Vastasin ihan hölmönä, että ei tietenkään ole – hyvinhän nämä menivät jalkaan. Seuraavaksi hän kysyi äiti miksi sinulle sitten tulee tuohon mahaan tuommoiset makkalat?
