2-vuotias on kolmena iltana noussut kesken sadun lukemisen istumaan ja ilmoittanut haluavansa jalkopäähän. Kummissani olen moneen kertaan selittänyt, että ethän näe koko kirjaa, jos sinne menet. En kerta kaikkiaan ole ymmärtänyt hänen ajatuksen juoksuaan, kunnes eilen tajusin. Luen satua, niin että hänen masun päällä on otsalamppu, joka antaa valon lukemiselle. Hän nousi istumaan ja halusi jalkopäähän! Ei siis jalkopäähän vaan lampun päähän otsalleen. Sitä miten jalkopää = päähän otsalle en tiedä, mutta me emme selkeästi vain ymmärtäneet toisiamme.
Tänään oli kolmannen lähiopetusjakson ensimmäinen päivä. Vielä kotiin tullessakin puhkuin intoa päivän annista. Tänään oli meidän oppimispiirin vuoro kehitellä menetelmät oppimistehtävän purkamiseen. Me teimme pecha kuchaa, ryhmämessua ja akvaariomenetelmää. Saatiin niin mukavasti kaikki puhumaan ja osallistumaan toimintaan. Jäi todella hyvä mieli, vaikka aloittaessani kertomaan ryhmämessusta pystyin lukemaan porukan katseista tuskastumisen – ehkä vähän kikkailun jopa prassailun ajatuksia. Ja ajattelin, että nyt mennään metsään ja lujaa. Mutta ei mentykään. Muutosvastarinta muuttui heti kun päästiin hommiin. Kaikki olivat mukana – hyvä kun syömään malttoivat välillä lähteä.
Meidän aikuistenkin on joskus vaan muutettava käsityksiä jo opituista oppimistyyleistämme. Ei kannata hirttäytyä vanhaan ja ehkä kuluneeseen tyyliin vaan olemalla avoimin mielin valmiina sukeltamaan uuteen ja ehkä jopa ryhtymällä leikkiin saavuttaa itselleen jotain uutta. Ei kannata käsityksiä vääristellä ennakkoluuloilla, mutta väärinkäsitykset kannattaa oikaista ja nopeasti!
